Elämälle kiitos, sain siltä kaiken

Tekee pahaa joka kerta, kun ihminen vastaa syntymäpäiväonnitteluihin sanoen: "no en mä nyt tiedä kannattaako siitä onnitella enää tässä vaiheessa". Miten niin ei kannata? Etkö arvosta elämääsi tai elämää ylipäätään? Et ole vähääkään iloinen, ettei kuolema korjannut tässä vuoden aikana?

Ottaa nuppiin tämä turhamaisuus ja vähien vuosien palvonta. Porukka on täysin vieraantunut elämästä ja siihen elimellisesti kuuluvasta kuolemasta. Ensimmäinen on sattumaa ja jälkimmäinen tulee kysymättä tasan silloin, kun tahtoo. Noita puolihuolimattomia kuolemantoiveita heittelevät eivät liene koskaan joutuneet kyseenalaistamaan omaa olemassaoloaan. Tekisi mieli sanoa, että odota vaan, mutta taitaa se tulla odottamattakin.

Toiset kaksi kestovitutuksen aihetta ovat suunnaton itsekkyys ja perusteeton ilkeys. Nämä ovat läsnä jokapäiväisessä elämässäni tällä alalla, tässä työyhteisössä, tässä kaupungissa. Pomo kyykyttää huvikseen vaikka neuvottelupöydän istumajärjestyksestä, kunhan saa käytettyä valtaansa. Nillittää parinkymmenen minuutin myöhästymisestä (työyhteisö ei todellakaan pysähdy tai muiden työt esty yhden satunnaisesta virheestä) ja istuttaa puuttuvat tunnit vaikka surffaamassa, pääasia että työntekijä on näpeissä. Osaa kritisoida epämääräisesti, mutta ei kiittää. Tölvii, nälvii, marisee, kiukuttelee. On arvaamaton. Iso ihminen, aikuinen nainen. Häpeäisi.

Naapurin keski-ikäinen akka haistattaa paskat viereisen huoneiston vuokralaisen yöunille ja kännää aamuun. Hän kun on OMISTAJA ja naapuri vain VUOKRALAINEN. Sössöttää parvekkeella soittavansa vuokraemännälle sekä isännöitsijälle ja hankkivansa vuokranaapurille häädön, koska tämä häiritsee iskelmälauluparaatia itkuisilla vaatimuksillaan. Vuokranaapuri on hullu ja sairas, kun heittää hollannikkaan seinään kello puoli neljä, otsasuonen vihdoin revettyä.

Lähikorttelin Vanhassa Runkkarissa pukupoika kohottaa toista kulmakarvaansa ja jatkaa veltosti olutlaadun arpomista sen jälkeen, kun olen kainosti pyytänyt saada ostaa välissä vain tupakkaa. Minulla on pankkikortti kädessä ja merkki tiedossa, olen läpimärkä ja jaloissani on jättimäinen ostoskassi täynnä tavaraa. Olen läpikulkumatkalla ja sen näkee. Pukupoika arpoo ja vanuttaa päätöstä, ei ole huomaavinaankaan. Pukupojan pukupoikakaveria alkaa hävettää ja se kehottaa myyjää antamaan minulle tupakat. Kiitän, maksan ostokseni kolmessa sekunnissa ja olen poissa. Takana pukupojan ääni vaimenee: "mä haluaisin niinq jotain vaikeeta olutta..."


Kurkku on kipeä. Elämä on tahmaista. Kontataan etiäpäin.