Kerran keskitalvella ei ollut paljon mitään asiaa

Akuutti dedisahdistus. Oikea aika blogata siis.

Taidanpa rykäistä tähän kirjasuosituksen. Joitakin kuukausia sitten lukemani Tim Guestin My Life in Orange liikautti jotain. En ole hippikommuunin kasvatti, mutta pystyn samaistumaan lapsen ulkopuolisuuteen, kun aikuinen lähtee korjaamaan omia traumojaan uppoamalla jonkin aatteen syövereihin. Meillä ei kylläkään tunnustettu väriä tuossa mittakaavassa. Sen verran vain, että kuusivuotiaana suokkaribiisini oli sosialistirenkutus "koulusta kortistoon". Tarttuva kipale, btw.

Ajauduin omiin maailmoihini muista syistä. Oranssia poikaa lukiessani näin lapsiminut ensimmäistä kertaa aikuisen ihmisen aivoin. Kuinka raskasta elo on ollut, kun olen sydäntalven hämärinä päivinä lukinnut oven ja vajonnut tuntikausiksi esmes Tripodien maailmaan. Muistan, kun suriseva mankka huusi täysillä Europea ja odotin kauhulla kolmijalkojen ilmestyvän taivaanrantaan. Vähän naurattaa, vähän surettaa. Olin synkkä lapsi josta kasvoi synkkä nuori josta kasvoi ihan ookoo aikuinen.

Mä olen aikuinen. Aikuinen nainen. Heh.

Lasten omituisuudet ovat huippuja. Tuon scifihulluuden (jatkuu, jatkuu, Blade Runnerista en toivu ikuna) ja yleisen kirjatoukkailun lisäksi käytin viikkorahani kausittain johonkin älyvapaaseen. Muutaman viikon ajan ostin sillä kymmenellä markalla ainoastaan viinirypäleitä, seuraavan kuukauden join kokista. Sokerina pohjalla: jonkin aikaa ostin koko rahalla SUOLAKURKKUJA. Kelatkaa nyt.

Oijoi, kello käy, kuolema tulee. Huomaan, että kirjoitus jäi omituisen torsoksi. Paikkaillaan sitten, kun asiakas ottaa tuon aseen ohimoltani.