Uraputkessa

Perstai. Ei uutta auringon alla. Keuhkoputki laulaa, röökin vähentäminen pahentaa yskää, ei päinvastoin kuten luulisi.

Töissä tehtailen mitäänsanomatonta sontaa, toistan väsyneitä lauseita. Jokainen tönö on erinomaisten kulkuyhteyksien varrella ellei peräti kivenheiton päässä pisteestä X, arkkitehtiratkaisut ovat omaperäisiä ja huoneet tulvillaan valoa sekä avaruutta. Pintamateriaalit ovat kauniita ja käytännöllisiä, keittiöissä arki rullaa rullaatirullaapullaadullaa. Tilaisuus ei toistu ja nopeat syövät hitaat. Käsi ylös nyt, tarjolla on lainaa loppuelämäksi ja ylikin mikäli passaa.

Avokonttorissa on hiljaista, serveri hurisee ja ympäriltä kuuluu vain satunnainen klik-klik. Olen ollut tässä kioskissa nyt lähes kaksi vuotta ja kanssakäyminen kollegoiden kanssa on edelleen hyvää päivää kirvesvartta -tasolla. On turha yrittää saada otetta näistä saippuapaloista, alussa annoin enemmän kuin oli tarpeen ja se kostautui. Olen jo alkanut muuttua samanlaiseksi pälyileväksi simpukaksi, en enää muista millaista on työskennellä yhteisössä jossa vallitsee luottamus ja kunnioitus. Täällä vilkuillaan olan yli ja vihataan, jos vierustoveri poistuu konttorilta ennen viittä. On se jumalauta, kun toi yks saa ja mä en!

Mihin minä tarvitsen tätä yhteisöä ja tällaista nöyryyttämistä? Ilmeisesti johonkin, koska täällä vielä roikun. Aikarajat tulevat ja menevät. Mä hoidan ensin lopputyön, mä lähden suoraan kesälomalta, mä ootan joulubonarit, mä muutan ensin.

Kolme viikon päästä koko lista on hoidettu, sen jälkeen voi vain katsoa peiliin ja kysyä: olisiko nyt aika ottaa oma elämä haltuun?