Viilennäs vähän

Tupakkapaikan keskustelua kuunnellessa tuli mieleen, että olisipa kivaa olla aikaansaava ihminen. Sellainen joka keksii, innostuu ja järkkäilee. Runoilta, jee! Pieni performanke kaverin synttäreille, juu! Laitetaan tellu kiinni ja leikitään sanoista tarinaa, jei! Voi gnääh. Ei jaksa keuhkota. Olen varmaan perinyt tämän kohkaajiin kohdistuvan epäluulon äidiltäni joka ei voi sietää ylenmääräistä täpinöintiä. Lähden mukaan, jos ryhmän jäsenet pysyvät jotenkuten nahoissaan. Mikäli tuulettelu ja kiljahdukset alkavat heti kättelyssä, minä vetäydyn. Tanssikaa ja taputtakaa käsiänne keskenänne. Katsotaan onko teistä vetämään hommaa finaaliin.

Ehkä minua syökin juuri tuo pitkäjänteisyyden puute. Ne isoimmin elehtivät kun eivät yleensä välitä osallistua eniten aikaavieviin ja vittumaisimpiin osioihin: organisointiin, tuotantoon, käytännön vääntöihin. He saapuvat suunnittelupalavereihin ja oksentavat ulos valtavasta itseilmaisun tarpeestaan kumpuavaa outer space -sontaa kunnes pläänin jokainen yksityiskohta on käännetty nurinperin. Kun vastuuta aletaan jakamaan, ovat he jo bissellä jauhamassa paskaa. Yleensä heidän valinnoiltaan puuttuvat myös alkeellisimmatkin perusteet.

- Tää ois niinku jeesus, mut nainen ja sillois radio kädessä, MUT SIIN EI OIS MIKÄÄN KANAVA PÄÄLLÄ ja sit siin puolessavälissä tää laskis sen radion maahan ja asettais sen päälle VALKOISEN LILJAN.
- Miksi?
- Must se ois hyvä.
- Jaa. Tämä selvä.

Kura oli syönyt vähän mustaa makiaa. Niin siinä käy. Viime kesänä ilahduin suunnattomasti, kun eräältä tyttöpuoliselta ystävältä tuli ilmoitusluontoinen tekstari: "Söin eilen 15 metriä lakua. Arvaa onko paska lentänyt". Säilytin sen puhelimessani niitä tilanteita varten, kun kuminauha pollan ympärillä alkaa olla tapissaan ja ajatus liitää kaukana ylimmissä kaasukerroksissa. Back to the basics.

Tähän on hyvä panna piste. Nähdään maanantaina.