Meta

Voi fak. Nyt iski paranoia ja panique.

En välttämättä tahdo kenenkään irl-ihmisen tietävän tästä blogista, en ainakaan toistaiseksi. Kirjoitan duuniasioista roisilla otteella sekä kulmia oikoen ja kerron myös triviaaleja, mutta antavia yksityiskohtia menneisyydestäni. En tahdo, että flow katkeaa heti alkuunsa ja ryhdyn sensuroimaan tai siloittelemaan. Polkkaan töistä käsin, koska konehankinta on vaiheessa kai maailmanloppuun saakka. Avokonttorissa vähäiset kollegat ja esimiehet hiipivät ees sun taas selän takana, en ihmettelisi lainkaan vaikka poissaollessani joku kävisi koneellani tsekkaamassa matskuja. Nollaan selaimet ja poistan mitä osaan, mutta huonohan se on peitellä, jos puolet päivästä ruudulla sykkii METRIN PÄTKÄ RATAKISKOA autonkokoisilla kirjaimilla. Klikkailen sitä muiden tiedostojen alle aina, kun askelet lähestyvät, mutta kiinnijäämisen mahdollisuus on silti tasan 45%.

Kollega, aamulla keittiössä: "Tää on kyllä hyvä, suklaarasia ja painonhallintakirja samalla pöydällä".

Sattumaa vai lipsahdus blogini keksineeltä kollegalta? Kuinka vainoharhainen voi olla, noin normaaliuden rajoissa? Pitääkö polkkaaminen lopettaa, pitääkö sitä kiihdyttää, pitääkö tiedustella asiaa kollegalta itseltään salaisesti ja salapoliisimaisesti? Tuntuu, että petaan potkuja ja katastrofaalista selkkausta tällä harrasteellani. Toisaalta blogin aloittamisen alunperinen syy oli tulla näkyvämmäksi. Taipumusta kun on jupisemiseen, äänettömään huuteluun ja vakuutteluun siitä, että kaikki on fine vaikka varmistin on jo poistettu. Että mikäli todelliset fiilikseni ja turhautumiseni tulevat luetuksi ja ymmärretyksi, aina parempi.

Nämä lienevät jokaisen aloittelevan bloggaajan vakiopohdintoja. Luulin selviäväni ilman ainuttakaan metabloggausta, mutta tässä pyörittelen.

Lyhyestä virsi kaunis: bloggaus/polkkaus/loggaus/lokkaus jatkukoon. Seuraukset voivat pahimmillaankin olla vain keskimietoja (kaksi chiliä viidestä) ja itse olen tieni ja bloggausmestani valinnut. Ehkä tahdon alitajuisesti paljastua. Dunno ja whatever.

Käytiin eilen jälleen siinä sinikeltaisessa lautakaupassa. Nyt on kolmas työpöytä kierroksessa. En oikein osaa sanoilla kuvata sitä tunnetta, kun kahden viikon säätämisen jälkeen ollaan toisen työpöydän kokoamisen loppuhuipennuksessa ja pöytälevy sanoo vienosti rits ja halkeaa keskeltä kahtia. En tiedä, ehkä "parhautta" tai "kiitos jeesus tästäkin" kelpaavat.

Jaaha, riistäjät huutavat veriuhria. Täytyy mennä.

*to be continued*

Edit: kirjoitin tämän paranoiapostin ja lukaisin saapuneen kommentin. Terveisiä Albaniaan - minä muistan, sinä muistat, me muistamme. Hyvä niin. Minä vetäydyn nyt maalailemaan kauhuskenaarioita salaliitoista, skandaaleista ystäväpiirissä ja siitä, kuinka bloggaamiseni tyrehtyy hampaattomaksi ja puolivillaiseksi "oli ihan ok päivä tänään" -päiväkirjasteluksi.

Tai sitten en.