Mahtava meno, tiukka etukeno

Tammikuu ryömii ja nuljahtelee eteenpäin. Krooninen tappoväsy, toisiaan toistavat päivät ja kaiken paksuun pölykerrokseen peittävä ankeus syövät elämän minusta. Illalla en saa itseäni sänkyyn ennen puoltayötä, aamulla ei ole toivettakaan ylösnoususta ennenkuin on kymmenen minuuttia bussin lähtöön. Kiroilen paljon. Etenen raahustamalla. En jaksa meikata, syön liikaa sokeria. Näen painajaisia fuduista (oh, olisipa isokin tragedia) enkä viitsi olla ystävällinen edes asiakaspalvelijoille. En odota mitään tai ketään.

Elän epäelämää, kaiffareina Apatia, Pelko ja Viha. Rakkautta on määrättömästi, mutta se on nyt jäähyllä. Olen vuoden aikana katkonut lähes kaikki narut entisiin ystäviin ja tuttuihin, eksiin ja säätöihin. Olen luopunut roolistani viihdyttäjänä ja verbaalikikkailijana ja vähentänyt sarkasmia. Olen lakannut tukahduttamasta kauhuani alkoholilla ja välttänyt seuraa jossa viinanveto tyhjyyden täyttämiseksi on vielä hallitseva käyttäytymismalli. Olen pakottanut itseni olemaan yksin. Ei välimallin ratkaisuja, ei deittailua paskiaisten tai surkimusten kanssa, ei väkisin väännettyä ihmissuhdehuttua ja draamaa.

Nyt olen jossain joutomaalla enkä löydä pois. Asiat muuttuvat, tämä elämänvaihe päättyy ja homma nytkähtää eteenpäin, tiedän. En vain jaksaisi enää odotella. Kyllästyttää.

Vanhassa elämässä juna puksuttaa vielä samalla raiteella. Seuraan ystäviäni matkan päästä ja vatsaa vääntää. Työputki, nollaus, työputki, nollaus. Rakennetaan, pistetään palasiksi, rakennetaan, pistetään palasiksi. Mistään ei oteta opiksi, itselleen tai muille ei anneta yhtään armoa. Yksin ei pystytä olemaan kuukautta kauempaa. Kusetetaan itseä kuusi-nolla, kerta toisensa jälkeen. Mainosmaailmasta en edes aloita. Esitän vain toiveen, että ala söisi itsensä hengiltä omalla ahneudellaan tai hukkuisi ilmaiseen viinaan. Reklaamitoimistoista löytyvät tämän maan hengettömimmät ja by far tylsimmät ihmiset. Kultahuippuadvöövittuhyväätilii ihahuippuutänäänbissellevittuhetipresiksenjälkeeevittuwohooo!

Ampukaa itseänne aseella päähän.

Mä olen oudossa limbossa: vanhaan ei ole paluuta, uusi ei ole saapunut. En ole löytänyt uutta viiteryhmääni. Ehken sellaista enää löydäkään, ehkä ei ole tarvetta kokonaiselle ryhmälle.

Sen olen huomannut, että vanhemmiten kranttuus lisääntyy sekä ystävien että kumppanien valinnassa. Ai sä oot syntynyt -84, joo kuule tää oli tässä. Mun broidi on syntynyt -85 ja se on vasta joku viisvuotias. Mitä, sä pelaat jotain sählyä vai? No ei toi kirjaharrastus sitä kyllä kompensoi, mun täytyy nyt mennä. Susta mainosala kuulostaa kiinnostavalta? *Klik*

Koska

1) voimavarani ehtyivät

2) täytyy pullauttaa ulos vielä pieni mainosjilliäinen

lopetan tämän puhelun tähän.

Kuten sanoin, torstaihin mennessä välittäjäaineet lienevät taas balanssissa. Siihen saakka nurotan kaikesta, säälin itseäni sekä maailmaa ja mietin erityisen aktiivisesti kuolemaa.

Valoisaa tiistaita.