Helsinki on hetkisen kaunis

Nau.

Ajatukseni ajelehtivat aika sisäsiittoisilla teillä. Pohdin sohvan sijoittelua, verhojen väriä, sitä saamarin vessaharjaa ja muuta sälää. Koti on vuoroin ihana, vuoroin pelkkää leukaperien kiristystä. Pääsääntöisesti se on kuitenkin parasta mitä viime vuonna tapahtui.

Pari kuukautta sitten tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun kärräsin vähät kamani Helsinkiin. Ensimmäisen, betonilähiössä sijainneen kämppäni jälkeen olen asunut kahdessatoista (12) osoitteessa. Olen jakanut 250 neliötä viiden muun ihmisen kanssa ja luistanut lumenluonnista rintamamiestalossa kaupungin rajalla. Olen kärvistellyt alivuokralaisena, kokeillut avoliittoa ja maksanut ylihintaa parista Kallion luukusta. Myös erilaisia tuholaisia olen myrkyttänyt, lukenut nimettömiä heippalappuja ja tehnyt pari valitusta moi aussi.

Kurvissa olen sammuttanut palavaa patjaa rappukäytävässä, Krunikassa olen eräänä erittäin pitkältä tuntuneena ajanjaksona nähnyt Kirkan joka kerta, kun olen katsonut ikkunasta ulos. Alppilan kanakopin ranskalaisella parvekkeella olen seurannut Lintsin ilotulituksia ja aikaisemmin kesällä olen todennut, että huvipuiston porteilta pääsee pyörällä kotiovelle polkaisematta vauhtia kertaakaan. Olen nauranut, kun Huvilakadun raharikas, pystyynkuollut tantta on huutanut yläilmoista: ”Jalat pois puutarhapöydältä-ä-ä”.

Yhteenkään asuntoon en ole pystynyt perustamaan pysyvää kotia johtuen joko omasta päätöksestäni tai vuokranantajien oikkuilusta.

Kirjoittaisin tähän nyt toiveeni, ellen olisi taikauskoinen paranoidi. Isot pojathan näet nappaavat leluauton kädestä heti, jos sitä niille esittelee.

Kyllä te kuitenkin tiedätte.