Päästäisitkö jo irti
Alkukotona on meneillään arkihelvetti eli putkiremppa. Vanhukset väläyttivät viime viikosta, että heiltä saattaisi olla delegaatio tulossa luokseni evakkoon. Nyt on multa salassa pykätty suunnitelmat kasaan ja broidi tyttönsä kanssa on ilmeisesti ostanut jo junaliputkin.
Veli on rakas, mutta niin saamarin vätys. Äitimuori on sen hätäpäissään lellinyt niin homeeseen, etteivät mitkään normikodon rutiinit suju ilman uhkailu-kiristys-porkkana –triangelia. Mun muutenkin peeämässäistä hermoani rassaa ajatus siitä, että tiedossa on 48 tuntia viihdyttämistä, kokkaamista, petaamista ja yleistä paapomista. Rahaahan teinareilla ei tottakaikaan ole senttiäkään joten mikäli tahdon nuorison pihalle edes hetkeksi, saan kustantaa liikahtamisen ja showt omasta pussistani. Himassa näillä rakkauden hedelmillä on tapana linnoittautua haisevaan 15 neliön huoneeseen ja hengittää toistensa happia, kunnes on pakko hoippuroida naamat valkiana muutamaksi toviksi äiteen hellyydellä kattamaan ruokapöytään. Ruokahetken jälestä astiat jätetään tiskipöydälle ja kontataan takaisin lemmenpesään vaihtamaan kuolia.
Mua nääppii se kuvio. Sekä viikonlopun primus motor –rooli että tuo poikalasten ylenmääräinen palveleminen. Mutsi on kipakka ja tomera täti, mutta broidin kohdalla sen polvet on notkahtaneet pahasti. Esikoinen (eli mää) on reippaasti ja varhaisessa vaiheessa tuupattu lentoon, mutta tämä yli kaksikymppinen turjas ei vaan saa käyntiin itsenäistymisprosessia. Ja miksipä saisi, kun kotona palveluksessa on tunnollinen - vaikkakin inasti marttyyrimainen - siivooja-kokki. Inttiaikana pojan puolesta väänneltiin käsiä ja huokailtiin raskaasti, kun armeijassa oli niin knääkkyä ja mälsää. Joutu herään eikä ollu mitää tekemist. Jotai mettäs joutu oleen. Vitu. Perjantaisin oltiin sitten ihan kusi sukassa, että millä tuulella koiras kotiutuu. Oli paree olla puhtaat sukat, silitetyt paidat sängynreunalla sekä apetta pöydässä ja äkkiä.
Laitoin mutsille meilosen, jossa esitin asialliset perusteet koko pe-la-su kestävän ekskursion epäämiselle. Takaisin tuli ärsytetyn naaraskissan puolustuspuhe, jossa puolet tekstistä oli kirjoitettu capseilla. Eipä sitten muuta kuin teretulemast ja toivottavasti viihdytte. Jos mun rakkaasta soffastani löytyy yksikin epämääräinen tahra, kälyn pizzipikkarit tai muuta juttuihin viittavaa todistusaineistoa, niin se on porttari for lifetime. Johonkin se viiva on vedettävä.
Veli on rakas, mutta niin saamarin vätys. Äitimuori on sen hätäpäissään lellinyt niin homeeseen, etteivät mitkään normikodon rutiinit suju ilman uhkailu-kiristys-porkkana –triangelia. Mun muutenkin peeämässäistä hermoani rassaa ajatus siitä, että tiedossa on 48 tuntia viihdyttämistä, kokkaamista, petaamista ja yleistä paapomista. Rahaahan teinareilla ei tottakaikaan ole senttiäkään joten mikäli tahdon nuorison pihalle edes hetkeksi, saan kustantaa liikahtamisen ja showt omasta pussistani. Himassa näillä rakkauden hedelmillä on tapana linnoittautua haisevaan 15 neliön huoneeseen ja hengittää toistensa happia, kunnes on pakko hoippuroida naamat valkiana muutamaksi toviksi äiteen hellyydellä kattamaan ruokapöytään. Ruokahetken jälestä astiat jätetään tiskipöydälle ja kontataan takaisin lemmenpesään vaihtamaan kuolia.
Mua nääppii se kuvio. Sekä viikonlopun primus motor –rooli että tuo poikalasten ylenmääräinen palveleminen. Mutsi on kipakka ja tomera täti, mutta broidin kohdalla sen polvet on notkahtaneet pahasti. Esikoinen (eli mää) on reippaasti ja varhaisessa vaiheessa tuupattu lentoon, mutta tämä yli kaksikymppinen turjas ei vaan saa käyntiin itsenäistymisprosessia. Ja miksipä saisi, kun kotona palveluksessa on tunnollinen - vaikkakin inasti marttyyrimainen - siivooja-kokki. Inttiaikana pojan puolesta väänneltiin käsiä ja huokailtiin raskaasti, kun armeijassa oli niin knääkkyä ja mälsää. Joutu herään eikä ollu mitää tekemist. Jotai mettäs joutu oleen. Vitu. Perjantaisin oltiin sitten ihan kusi sukassa, että millä tuulella koiras kotiutuu. Oli paree olla puhtaat sukat, silitetyt paidat sängynreunalla sekä apetta pöydässä ja äkkiä.
Laitoin mutsille meilosen, jossa esitin asialliset perusteet koko pe-la-su kestävän ekskursion epäämiselle. Takaisin tuli ärsytetyn naaraskissan puolustuspuhe, jossa puolet tekstistä oli kirjoitettu capseilla. Eipä sitten muuta kuin teretulemast ja toivottavasti viihdytte. Jos mun rakkaasta soffastani löytyy yksikin epämääräinen tahra, kälyn pizzipikkarit tai muuta juttuihin viittavaa todistusaineistoa, niin se on porttari for lifetime. Johonkin se viiva on vedettävä.
posted by Sonjuska at 4:09 ip.
7 Comments:
Sulla ne änkiää sinne väkisin, mä taas olen (joskin hieman teatraalisesti) hernonen nuhaimessa, kun armaat vanhemmat ilmoittivat, etteivät ehkä sit kuitenkaan viitsi tulla tänne talvilomalla, kun täältä on niin vaikee saada parkkipaikkaa.
No ei tarvi, kele. Mutta turha marttyroida sitten mulle, kun en jaksa kovinkaan usein matkata sinne. Juna on sitä paitsi vielä vaikeempi saada parkkiin.
Voi kamala! Sonjuska, sulla on melkoinen viikonloppu edessä. En tiedä, voiko tuollaiseen toivottaa edes jaksuja kuulostamatta jotenkin.. naiivilta.
Toisaalta - empatiat myös Hannalle, jonka lähinurkkien parkkipaikat ovat noin hankalia.
No, eipä ole puhelin soinut sitten eilisen meileinvaihdon joten marttyroivat siellä kai keskenään. Kaipaisin vähän kehittyneempiä kommunikaatiotaitoja, mut minkäs teet. Oon niin itsekäs esikko. Ja nyt marttyroin ite.
Hanna, kyllä mä oon sun kanssasi samoilla linjoilla. Vanhempien tulee taistella ja voittaa kaikki esteet päästäkseen lapsensa luo. Parkkis ei oo mikään syy. Kyllä sitä aikuinen ihminen jaksaa vähän kävellä! Esmes Tikkurilan Heurekan parkkiksella on aina tilaa. Tuollaisesta laiminlyönnistä voi vetää vain sen johtopäätöksen, että he on sut hyljänneet ja rakkaus on loppu. Sinuna mä kieltäisin heidät.
Kiitos sympatioista, empatioista ja antipatioista. Enempää en uskalla sanoa, kun pelkään, että pappa löytää tännekin - arvelen sen lokitietojen perusteella vierailleen blogissani. Mutta siihenhän ei toisaalta tarvitakaan parkkipaikkaa.
Vaikuttaa siltä ettei siitä nuhjakkeesta eläjäksi ole, niin eikö sitä voitaisi myydä vaikka Marokkoon tai Saudeihin?
Hyvän kasvatustyön perusta ei ole lapsen eteen tekeminen, vaan lapsen valmentaminen siihen että pärjää itse.
Minä olen ollut omillani 15-vuotiaasta ja pojan kanssa oli sellainen roti, että heti kun pystyi kävelemään ja kommunikoimaan niin alkoi valmennus omaan elämään.
Vituttaa ihan tosissaan, että kaikenlaiset nyhvöeinarit saa kantaa muniaan ja luulla miehiksi.
Tännekin tulin salaa muistamaan päheää naista, kun on kerta niitten päivä.
Helou! Mikä meno? Missä päivitys???
Lähetä kommentti
<< Home