Tsupadui, kala ui

Mulla on ihmeellinen (ja hieno) kyky houkutella puoleeni kaikki kummissa sfääreissä liikkuvat kansalaiset. Kävin torstaina lekurissa ja se työterveyden tyttö on totisesti omaa luokkaansa. Tykkään hänestä todella, mutta pelkään nykyään purskahtavani hallitsemattomaan nauruun jossain seli-selin puolessavälissä. Tytyllä on aivan oma staili ja sitä arvostan. Tällä kertaa asusteeksi oli valikoitunut taivaansininen paituli jonka päälle oli rohkeasti vedetty valkea pitsinen jokin. Mikä, siitä en saanut otetta. Joku kietaisujuttu. Päässä kaksi ajatonta klassikkoa: karrelle poltettu permis ja helmin kirjailtu donitsi.

Puhuttiin asiallisesti asiaa, kunnes hän jälleen harhautui teille tuntemattomille. Minun vaatimattomista askoistani päästiin muutaman aasinsillan kautta hypokondriseen potilaaseen ja siihen, että Café Picnicistä saa leivän lisäksi leffan. Tuli leffalistaa ja sämppärivaihtoehtoa ja loppuviimetteeksi käsky hankkiutua eroon tästä Stockan ja parin muun pisteen Bermudan kolmiosta jota kierrän. Ja että hän tietää minussa olevan sen jonkin jutun, hän näkee sen. Anteex? Mistä / mikä niinq? Missä olen?

Eilen palasin juoksuiltani taksilla ja jossain vaiheessa tajusin kuskin olevan samaa maata. Myötäilin sujuvasti, kun miekkonen kävi läpi Helsingin sosiaalipoliittista tilannetta, jengiytymistä 70-luvulla, ajotietskaa, Jakomäen liittymää ja Latokartanon ostarin tarjontaa. Monologi päättyi kymmenen minuutin seikkaperäiseen selostukseen urasta Alkon portsarina ja häntä kaksi vuotta sitten kohdanneesta väkivallanteosta. Tässä vaiheessa seisoin jo ulkona ja yritin paikallistaa kahden sekunnin hiljaista hetkeä jona sanoa ”kiitshyvääyötämoro”. Ironista on se, että koko ovessa roikkumiseni ajan hän paasasi ilmiömäisestä kyvystään puhua ikävät asiakkaat ulos.

Viime viikolla seisoin Ateneumin edessä odottamassa kyytiä, kun ulkomaalainen tyttö pysähtyi viereeni. Seisoin kasvot kohti Sokosta ja tsigu kohden Rautatientoria, max neljänkymmenen sentin päässä. Helssinkiläiset tietävät, että Atskin edessä on sitä katua jolla seisoa, mutta tyttö päätti jäädä siihen kyynärän päähän. Olin hieman, jotta lieneekö hänellä asiaa ja käännyin katsomaan. Ei reaktiota, vain herkeämätön tuijotus kohden toria. Seisottiin siinä hetko ja viimein hän huokaisi: ”oh shit”. No shit, ajattelin minä ja sitten hetki olikin ohi. Meidän hetkemme.

Nuikkis. Tämä tarinatuokio oli tässä, lapset. Runttaan nyt yhden rutiinihomman kasaan ja alan noista ajankohtaisista sitten syksymmällä. Marinadin haasteeseen lupaan palata, kun saan pääni taas kasaan. Hetkenä minä hyvänsä, siis.

Halipatsui.