Vain elämää, ei sen enempää
Uh. Olen kait puristautunut mankelin läpi tässä viikonlopun aikana. Tai sitten olen kyntänyt piennarta ja tanssilattiaa tuhannen käkkyrässä. Vältin etkosaunan, mutten pikkutuntien kekkulointia. Nollaus, se on hyvähuono se. Ilta oli aika hasardi, kiitos ritiratipakkasen, pikkuruisten kenkien ja taksitolpan kaaoksen. Ja humalan, lauantain jumalan. Järjestin ihan itse itselleni yhden near-to-death –kokemuksen ylittämällä junaradan aamuyhdeltä Linnunlaulun eteläpuolella. Pimeällä ratapihalla toikkarointi sai arvokkaan päätöksen, kun jäin aitaan killumaan farkuistani. Pojat sitten vetivät mun yli. Lupaan, etten enää ikuna toista virhettäni. Olen saanut kännisten suojelusenkeliltä jo sen sata mahdollisuutta ja tuntuu, ettei onneaan kannata kokeilla loputtomiin. Holtittomuus sukaa. Onneksi näiden keväthuumassa pantujen lapsosten synttärit alkavat olla tältä vuodelta vietetty.
Botta oli karsea ja Rautatientorin taksijono vielä karseampi. Odotin vuoroani neljäkymmentä minuuttia. Joku jamppa heilui siinä vieressäni ja kärtti ja kärtti ja kärtti. Hällä sitä riitti taistelutahtoa, myönnetään. Viimeisillä voimillaan hän vielä pungersi samaan taksiin, mutta uskoi ehdottoman ein ja vaateen kahdesta eri osoitteesta. Kuka jaksaa vielä yrittää pokata taksijonosta ja kuka vielä lähtee leikkiin mukaan? No se jamppa tietty ja en minä ainakaan.
Eilen katsoin 12 tuntia Lostia. Oli varsin veikeä fiilis laittaa nukkumaan siinä puoliltaöin. Irtautuakseni saarimaailmasta luin hetkosen A-lehtien ystävällisesti tarjoamaa Demin työkappaletta. Siinä oli juttu Lostin miehistä ja ensimmäinen ajatukseni juttusivun esiin käännettyäni oli: ”Hei, tosson Sawyer! Ja Boone!”. Niinku silleen, et kattos, kaverit on Demissä. Hyvin pyyhkii.
No, viideltä pääsen duunista ja kotio ehdin kuudeksi, uhmmm, ehdin katsoa ainakin kolme jaksoa ennen illan muita tv-ohjelmia. On kiva elää elämää tällai täydesti, tiedättekö. Carpeta diemiä, ottaa kiinni tähdenlennosta ja haistella kukkia.
Kävin lauantaina ottamassa tuntumaa lähiluontoon. Pakkasin itseni toppaan ja villaan ja töpöttelin pellonlaitaa. Malmin lentokentän pienkoneet hivottelivat taas jostain metrin-kahden päästä, mutta muuten oli varsin rauhaisaa. Eräs iso musta koira harkitsi minun pelotteluani ja onnistuikin, mutta onneksi se oli kai jo tyydyttänyt verenhimonsa jollain muulla ja maukkaammalla. Ehkäpä sillä pikkiriikkisellä päästäisellä joka oli tuupertunut polulle. Katsoin ensin, että pökäle, mutta se olikin hiiru ikiunessa. Järkytyin aika paljon, olen sillai herkkis ja vieraantunut luonnosta. Se näytti nukkuvalta. Pieni musta päästäinen sikiöasennossa. Voiei. Lepää rauhassa, eläin piän.
Kävin Marsun innoittamana Helmen kuudennessa aistissa ja tekaisin itselleni tähtikartan. Useassa kohdassa sanottiin, että saatan hyvinniin valita ammatin jossa olen tekemisissä kuoleman kanssa. Ja että itse elän vanhaksi, loppupään päiväni ovat onnellisia ja kuolen luonnollisen kuoleman. Tarkoittaako tämä nyt sitä, ettei mun tarvitsekaan lopettaa tupakointia? Kysyn vaan.
Botta oli karsea ja Rautatientorin taksijono vielä karseampi. Odotin vuoroani neljäkymmentä minuuttia. Joku jamppa heilui siinä vieressäni ja kärtti ja kärtti ja kärtti. Hällä sitä riitti taistelutahtoa, myönnetään. Viimeisillä voimillaan hän vielä pungersi samaan taksiin, mutta uskoi ehdottoman ein ja vaateen kahdesta eri osoitteesta. Kuka jaksaa vielä yrittää pokata taksijonosta ja kuka vielä lähtee leikkiin mukaan? No se jamppa tietty ja en minä ainakaan.
Eilen katsoin 12 tuntia Lostia. Oli varsin veikeä fiilis laittaa nukkumaan siinä puoliltaöin. Irtautuakseni saarimaailmasta luin hetkosen A-lehtien ystävällisesti tarjoamaa Demin työkappaletta. Siinä oli juttu Lostin miehistä ja ensimmäinen ajatukseni juttusivun esiin käännettyäni oli: ”Hei, tosson Sawyer! Ja Boone!”. Niinku silleen, et kattos, kaverit on Demissä. Hyvin pyyhkii.
No, viideltä pääsen duunista ja kotio ehdin kuudeksi, uhmmm, ehdin katsoa ainakin kolme jaksoa ennen illan muita tv-ohjelmia. On kiva elää elämää tällai täydesti, tiedättekö. Carpeta diemiä, ottaa kiinni tähdenlennosta ja haistella kukkia.
Kävin lauantaina ottamassa tuntumaa lähiluontoon. Pakkasin itseni toppaan ja villaan ja töpöttelin pellonlaitaa. Malmin lentokentän pienkoneet hivottelivat taas jostain metrin-kahden päästä, mutta muuten oli varsin rauhaisaa. Eräs iso musta koira harkitsi minun pelotteluani ja onnistuikin, mutta onneksi se oli kai jo tyydyttänyt verenhimonsa jollain muulla ja maukkaammalla. Ehkäpä sillä pikkiriikkisellä päästäisellä joka oli tuupertunut polulle. Katsoin ensin, että pökäle, mutta se olikin hiiru ikiunessa. Järkytyin aika paljon, olen sillai herkkis ja vieraantunut luonnosta. Se näytti nukkuvalta. Pieni musta päästäinen sikiöasennossa. Voiei. Lepää rauhassa, eläin piän.
Kävin Marsun innoittamana Helmen kuudennessa aistissa ja tekaisin itselleni tähtikartan. Useassa kohdassa sanottiin, että saatan hyvinniin valita ammatin jossa olen tekemisissä kuoleman kanssa. Ja että itse elän vanhaksi, loppupään päiväni ovat onnellisia ja kuolen luonnollisen kuoleman. Tarkoittaako tämä nyt sitä, ettei mun tarvitsekaan lopettaa tupakointia? Kysyn vaan.
posted by Sonjuska at 12:52 ip.
14 Comments:
Että oikeesti yöllä taksijonossa jollain riittää hinkua yrittää pokata?? Haluaisin tietää, onko sellainen KOSKAAN onnistunut KELTÄÄN.
Ihme juttu, kaameen harvoin muuten mua tolleen taksijonossa. Ja jos, niin munuaisetkin jäädyttävä katse löytyy. Kantsii joskus koklata sellaista syvälle tunkevaa, hymytöntä, pelottavaa, hiljaista ja herkeämätöntä tuijotusta, jota jatketaan niin kauan, kunnes kohde menee hiljaiseksi, kääntyy pois tai mahdollisesti vaihtaa taksijonoa.
Mä yritin, trust me, mutta kun ei ummarra niin ei. Onneksi se hyyppä oli kuitenkin periaatteessa reilu kaveri, piti kädet omalla puolella ja poistui kiltisti Merihaassa. Maksoi oman osuutensakin. Muistaakseni se kyllä koitti vielä kepillä jäätä vielä siinä vaiheessa, kun taksin ovi oli auki. Yrittänyttä ei laiteta (laatikkoon, lompakkoon).
Pelottavan tuijotuksen lisäksi hyvä on kanssa sellainen tyhjä katse. Se voi kyllä olla aika pelottavakin. Varsinkin jos osaa tuijottaa niin, että silmät rupee vähän harittamaan. Mä osaan. Kai. Ei sitä ite näe. Sisko sanoo, et osaan. Sekin osaa. Tällainen yksinpuhelu tällä kertaa.
:D mä en ehkä osaa tyhjää katsetta.
Tahdonalaisesti, siis.
Mä en päissäni ehkä osaa TÄYTTÄ katsetta. Siis sellaista joka viestii, että joku on kotona. Ehkä.
Kuis niin? Olitko paikalla? Paranoia.
Tulossa Hakaniemestä, menossa Töölöön.
Mulla on kans farkkuset revenny. Jännää.
Taksit on kivoja.
Miten hauskaa. Minullekin tähtikartta lupaa työtä kuoleman parissa. Ja vähintäänkin solmussa olevaa rakkauselämää. Ynnä ahdistusta ja taiteita. Ei siis mitään uutta. Paitsi se kuolemaan liittyvä työ. Tupakoinnistani ei kartta sanonut mitn.
Sun farkkuset sympatiarepesivät! Kuul. Mä otan tänään neulasen ja lankasen kätöseen ja ompelen farkkusen kuntoseen.
Mun mielestä te ootte ehkä vähän outoja kaikkinenne farkkuinenne ja muinenne. Ei muuta tällä kertaa.
Eikä olla. Joukkoon tummaan vaan. Sitäpaitti kirjoitin ensin, että jou,,oon tummaan ja SE vasta oli hauskaa se.
Kuka olet? Tunnusta!
Ai mää vai?
Sää. Ja sun kemiat.
No se on tummaan, niinhän se sano. Ja joo, se OLI ainaski vähän hauskaa.
Lähetä kommentti
<< Home