Push it real good

Perskärpänen on taas kunnostautunut tekstiviestien lähettelyssä. Se sama huopatossu josta meuhkasin männäkuussa. Selityksiä, kaljankiskomista, vastuunpakoilua ja yleistä vastenmielisyyttä edustava luumusukka. Eivät auta kiellot tai tylytys, ei myöskään näemmä yli vuoden totaalinen hiljaisuus ja vastaamattomuus. Tämä ihmisen irvikuva se vain jaksaa känäpäissään näpytellä ja kutsua baariin ikäänkuin olisimme jonkinlaisissa puheväleissä. Nelikymppinen mies. Jumalauta. Elääkö se jo täysin omassa maailmassaan, kuvittelee meidän välillemme jotain dialogia? Teksteistä saa vaikutelman, että olisimme puhuneet face-to-face vain hetkonen sitten. ”Tuu XX:lle”, kirjoittaa tämä juoppoääliö, vaikka en ole ko. juottolassa käynyt moneen vuoteen ja itse henkilön kanssa olen puhunut viimeksi kai kaksi vuotta sitten. ”Käytätkö nimeä Tiina Tepponen”, viestittää hän, vaikka nimeni on (ei ole) Teija Tepponen. Miksi käyttäisin nimeä Tiina ja miksi, MIKSI mitä ilmeisimmin googletat minua edelleen?

A-a-r-g-h.

Hyviin uutisiin lukeutuu se, että taistelin eilen tieni salille. Hölkkäsin vain muutaman pienoisen kilometrin, mutta sain endorfiininpäästä kiinni. Hieman yritti mopo keulia, mutta sain jarrutettua. Varpaassa on vesikello ja fiilis on kohdillaan, huomenna haukkaan lisää. Urheilu on maailman parasta, etenkin hauraalle päälle. Venytysmatolla oli pakko taas kysyä itseltä, että miksi puoli vuotta taukoa ja miksi äärimmäisyydestä toiseen. Ja samalla vastasin omaan kysymykseeni: siksi, että vedin viimetteeksi vieterin taas aivan liian tiukalle ja treenasin itseni rikki. Vaara on olemassa nytkin, ei malttaisi odottaa palautumista eikä viitsisi raapaisuharrastaa. Joogamatto polttelee aivan hulluna. Tahdon venymään ja hengittämään ja tiristämään mulabandhaa! Nyt! Kämmenet pitää saada jalkapohjien alle heti! Kipu on kutaa!

Piristyin ihan erkkipetterinä, kun aloin vaahtoamaan astangasta. Rauhoitun nyt.

Naurettavaa eilisessä juoksukeikassa oli se, että jokusen kilometrin tossuttelu aiheutti muka massiivisen energiavajeen. Olen vetänyt safkaa kuin pohjaton kaivo. Vaivaiskävelen jotenkin ihan tajuttoman ylpeänä ja lapon ruokaa kitaan. Kato ko me urheilijanaiset tarvitaan ihan tajuttomazti energiaa, ihan valtavasti. Ja me voidaan syödä ihan mitä vaan ja ryystää kaakaoo päälle ja meidän elastinen kroppa vaan kiittää ja kiiltää jäntevänä.

Täytyy mennä vähän hiaroon jotain urheilurasvaa tähän kehoon, tulee muuten kauheet penikat ja krampit ja kaikki. On tää niin vaatelias keho. U-rh-eilijan keho.