tiisdag eikä tippaakaan yli

Olen havainnoinut kurtistuneeni. Luomissa ei ole viisi vaan viisikymmentä juonnetta ja ilmehtiessäni näytän rusinalta. Ennen olin rypäle. Ehkä pakkanen, mahdollinen rakennuspöly ja kodin koneellinen ilmastointi ovat tehneet tehtävänsä. Happea kämpässä on, mutta se ritisee. Silmissä on tikkuja ja pikkukiviä. Pyykki sentään kuivuu kahdessa tunnissa. Kahdessa. Kosteuttajan paikka.

Olen laiminlyönyt sieluni temppeliä jo lähes - ei vaan YLI - puoli vuotta ja sen huomaa. Lihakset itkevät ikäväänsä jossain kelmeän ihon piiloissa, kaik jäntevyys ja elastisuus on mennyttä. Jos oikein tiristän, niin voin nähdä haukkareiden ääriviivat ja kuvitella mitä muutaman kuukauden treeni tekisi. Jostain täytyy kaivaa se voima kitkuttaa pari viikkoa tuskaisesti, kunnes kroppa muistaa taas mikä menee mihinkin. Olen velttoilu-hiilarikierteessä, pelkkää sokeria koko tsigu.

Bussimatkailu alkaa todella tympiä. Ei tuu, tulee myöhässä, ruuhka jumittaa, tulee vikaa, istuu märkyyteen ja kestääkestääkestää. Kaipaan keskusta-asumisen vapautta ja sitä, että pysäkille voi lampsia aikatauluja kumartamatta. Kymmenen minuutin sisällä joku vehje tulee kuitenkin. Meillä jos joutuu huitomaan linjurin takavaloille, niin käsillä saattaa olla hyvinniin puolen tunnin odotus. Kertaakaan kuukauden aikana ei ole käynyt niin, että olisin ytimen päässä osunut Rautatientorille muutamaa minuuttia ennen lähtöä. Kyllä se auto on joka jumalan kerta mennyt aivan juurikin minuutti-kolme sitten.

Pomo on taas tänään ollut yksi negaation ruumiillistuma. Bussi jurnutti sen kolme varttia 20 minuutin sijasta ja kioskilla sain tympeää naamaa, hienonhienon päänpudistuksen kera. Saatanan nuivaa. Menin aivan järjettömään sisäiseen raivotilaan. Juuri sellaiseen joka purkautumattomana kehittää pahanlaatuisia kasvaimia tai minimissään karvoitusta kasvoihin. Paiskoin hetken ovia, lusikoita, laseja ja vessanpöntön kantta ja uhosin kuiskaten eroavani. Kävin päässäni herkullisen, kitkerän dialogin esimieheni kanssa. Eropuheessani korostin tyynesti huoltani siitä, kuinka hänen on ylipäätään mahdollista elää täyspainoista elämää, kun koko hänen olemuksensa tihkuu sappinestettä. Sitten rauhoituin ja kirjuutin tekstiä.

Mä joskus vielä kuukahdan tähän jatkuvaan nielemiseen ja patoamiseen. Vatsa on täynnä jo, ei enää kiitos.

Ei vaan, nyt on pakko vetää joku eines. Tapan kohta jonkun näissä nollaverensokeriangsteissani.