perjantaina, joulukuuta 23, 2005

Sananen jouluksi

Join eilen pitkästä aikaa neljä kalijaa joista tulin semihumalaan. Tänään on semidarra. Luojan lykky, että älysin kuitenkin kotiutua ajoissa. Melkein lipesin Lostariin ja se olisi merkinnyt täsmäkatastrofia tälle päivälle. Krapula on kuolemaa ja mikäli aamulla on vielä humalassa, voi varautua kolmen-neljän päivän maailmanloppufiiliksiin. Oksu.

Yliarvioin jälleen kerran sekä organisointikykyni että voimani. Lahjoja on kolme muovikassillista, matkalaukkuja yksi ja käsveskoja yksi. Näiden plus roskiksen kanssa oli nautinto vääntyä bussille. Yksi kassi levisi kaksi kertaa bussin lattialle, itse tipuin penkiltä kerran. Arvokkaasti, tietty.

Joulu. Tahdoin kirjoittaa joulusta sanan tai kaksi, mutta en saa niitä ulos. Jouluna syödään, avataan lahjat ja niin edelleen. Siinäpä se, Sonjuskan joulutarina.

Näin viime yönä unta, että rakastuin Ilkka Jääskeläiseen ja Ilkka minuun. What the hell? No, uni oli kuitenkin ihaaana. Suudeltiin.

Kirjoittaminen tökkii, big time. Hyvistä ajatuksista tulee huonoja sanoja. Ihanasta tulee pateettista ja kepeästä kyynistä. Inhoan krapulaa, edes pientä krapulan häivettä. Joulu jännittää.

Mä kokoan nyt itseni ja tuhannet pussukkani, lähden ensin syömään ja sitten kiskoille. Saatan päivittää pyhinä, mutta ensi viikon olen tietskapimennossa.

Toivotan parasta joulua teille kaikille. Vilpittömästi, sydämestäni.

keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005

Lapsena, part deux

Nyt onkin jo lämmin kakka housussa tämänkertaisen deadlinen kanssa joten voin huoleti kirjoitella diipadaapaa tänne näin.

Lapsena uskoin, että kaverini kotona oleva kapioarkku oli ovi Herra Huun maailmaan. Pelkäsin sitä ihan saatanasti. Kaverit jallittivat innolla ja piirsivät vielä kartankin HH:n tunneleista. Nukuin pari kuukautta toinen silmä auki. Pelkäsin myös sanaa kapioarkku. En tiennyt miltä niissä haudattavat Kapiot näyttivät.

Lapsena rakastin Pelastuspartio Bernard & Bianca -kuunnelmaa, kunnes se alkoi pelottaa minua. Äitee osoitti loistavat kyökkipsykologin kykynsä ja käski vasaran laulaa. Yksi varhaisimpia muistojani on, kun istun eteisen räsymatolla ympärilläni metreittäin c-nauhaa ja muovinpaloja. Tapoin sen, jess.

Päivän sanat ovat torso, hajanainen, hermostunut ja kusessa. Kolme varttia ja 500 sanaa. Yescando.

Kerran keskitalvella ei ollut paljon mitään asiaa

Akuutti dedisahdistus. Oikea aika blogata siis.

Taidanpa rykäistä tähän kirjasuosituksen. Joitakin kuukausia sitten lukemani Tim Guestin My Life in Orange liikautti jotain. En ole hippikommuunin kasvatti, mutta pystyn samaistumaan lapsen ulkopuolisuuteen, kun aikuinen lähtee korjaamaan omia traumojaan uppoamalla jonkin aatteen syövereihin. Meillä ei kylläkään tunnustettu väriä tuossa mittakaavassa. Sen verran vain, että kuusivuotiaana suokkaribiisini oli sosialistirenkutus "koulusta kortistoon". Tarttuva kipale, btw.

Ajauduin omiin maailmoihini muista syistä. Oranssia poikaa lukiessani näin lapsiminut ensimmäistä kertaa aikuisen ihmisen aivoin. Kuinka raskasta elo on ollut, kun olen sydäntalven hämärinä päivinä lukinnut oven ja vajonnut tuntikausiksi esmes Tripodien maailmaan. Muistan, kun suriseva mankka huusi täysillä Europea ja odotin kauhulla kolmijalkojen ilmestyvän taivaanrantaan. Vähän naurattaa, vähän surettaa. Olin synkkä lapsi josta kasvoi synkkä nuori josta kasvoi ihan ookoo aikuinen.

Mä olen aikuinen. Aikuinen nainen. Heh.

Lasten omituisuudet ovat huippuja. Tuon scifihulluuden (jatkuu, jatkuu, Blade Runnerista en toivu ikuna) ja yleisen kirjatoukkailun lisäksi käytin viikkorahani kausittain johonkin älyvapaaseen. Muutaman viikon ajan ostin sillä kymmenellä markalla ainoastaan viinirypäleitä, seuraavan kuukauden join kokista. Sokerina pohjalla: jonkin aikaa ostin koko rahalla SUOLAKURKKUJA. Kelatkaa nyt.

Oijoi, kello käy, kuolema tulee. Huomaan, että kirjoitus jäi omituisen torsoksi. Paikkaillaan sitten, kun asiakas ottaa tuon aseen ohimoltani.

tiistaina, joulukuuta 20, 2005

Hitaalla käy, mutta käyköön

Syödessäni silmäilin Hesaria ja pysähdyin otsikkoon "Sdp:n eduskuntaryhmä rankaisi verokapinallisiaan lausumalla". Mietin oikeasti sekunnin jos toisen, että onpa erikoinen keino saada porukka ruotuun. Runonlausunta, höh. Joku sisäpiirin vitsi taas.

Viri viri tööt tööt.

Katki

Tänään ei halailla puita. Tänään hävitetään muutama homehtunut ystävyyssuhde.

Case yks: supliikki oharimies

Vaikka olet vanha kamu ja aina hauska moottoriturpa, menet nyt roskiin. Minua ei seisoteta Stockan kellon alla puolta tuntia ilman hyvää syytä. Syyksi ei kelpaa "öö, öö, mä olen kotona vielä". Vittu, mitä ilmeisimmin, ja sinne voit jäädäkin. Olisit voinut edes soittaa siinä kahdenkymmenenviiden minuutin tienoolla ja ilmoittaa. En tahtoisi tehdä näin, mutta kun tämä on nyt sadasseitsemäskymmenes kerta ja alkaa riepoa. Onnea ja menestystä.

Case kaks: otin pari olutta

Huah. Enkö ole sulle selvin sanoin kertonut etten tahdo nähdä, jos olet känässä? Minä en sinun kanssasi dokaa, koska siitä ei tule hevonhelevettiä. En myöskään aio enää kahvitella kanssasi, sillä saavut paikalle aina tukevassa myötälaitaisessa. En viitsi jankata keskellä päivää ja vastailla agressiivisiin kysymyksiisi: "olitko tänään itsellesi ihminen, mitähäh?". En kait, kerran perseeni tänne jälleen kerran raahasin. Ensi kerralla tiedän paremmin.

Case kol: tukkoonpuhuja

Aaargh, dadaa ja plaaplatiplaa. Muistatko, kun viimeksi nähtiin? Kysyit minulta kuulumiset, maltoit vaivoin kuunnella referoidun vastauksen ja annoit palaa. Seurassasi ei voi hengittää. Olen yrittänyt kertoa, mutta et oikein jaksa keskittyä - on niin paljon omaa askaa. Jätän sinut nyt opettelemaan tempoa ja ihmisen rytmiikkaa: lause, kuuntelua, sananen sinne ja tauko tuonne. Hys nyt.

Case nel: arvaamaton nolaaja

Kyllä oli ilo matkustaa taas kanssasi raitiovaunussa. Erityiskiitokset teräväkatseisesta homohavainnosta. Homojen on hyvä tietää paikkansa joten oli oikein, että korotit äänesi kumeaan "vitun kumihousuhomot" -tiedonantoon. Se oli muuten viimeinen kerta. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että voit kerta toisensa jälkeen loukata minun maailmankatsomustani ja sitä kautta ystäviäni ja minua itseäni? En jaksa skitsoiluasi, julkisia möläytyksiäsi ja sitä, että et saa sitä saatanan kaapin ovea auki.

MOIDO.

maanantaina, joulukuuta 19, 2005

Jotain vtun nykerrystä jossain vtun tstossa

Tuli vaan mieleen tänäkin maanantaina.

Kyllä huomaa, että ihminen on juuri oppinut jotain uutta. Kyllä mä pian rauhoitun.

Saatana, kaikki hiipparoivat taas ees taas jossain takavasemmalla. Täytyy lopettaa, vihollinen vaanii.

Hallelujah

Opin juuri linkittämään. Olen enää vain osa-aikaurpo.

Ai-ai. Aijai. Hitto, en pysty peittämään itsetyytyväisyyttäni.

Hitsi.

Pienen pieni veturi, aamulla kerran

Le week-end. Annoin kiskojen kuljettaa itseni alkukotoon ja passasin tsadin pöhinät. Sisäpiirin pikkujoulut jätin väliin, koska olen näissä kekkereissä vasta niin nuori taimi. Ensin täytyy harjoitella hieman turnauskestävyyttä.

En pidä busseista joten suosin rautateitä. Linja-autoissa ei ole mahdollisuutta haahuilla tai tupakoida. IC:n ravintolavaunussa jäin jälleen kerran tuijottamaan sitä omituista kuusisormista ripaa. Tämäkin mysteeri on varmaan selitetty jossain internjeetin keskustelupalstalla, mutten minä muista/tiedä/tajua onko kyseessä inhimillinen virhe vai suunnittelijan yksityinen vitsi. Ovenrivan kädellä on kuusi sormea. Ja ravintolavaunun kuusisorminen Ripa kuulostaa joltain myyttiseltä Quasimodomaiselta hahmolta.

Ripa ilmestyy Helsinki-Iisalmi -välisille yhteyksille aina aamuyön tunteina juomaan keskikaljaa ja kertomaan samaa surullista saagaa siitä kuinka 90-luvun lamavuodet niittivät satoa Ripan työpaikalla ja lähipiirissä. Perheestään Ripa ei puhu. Koskaan. Jossain vaiheessa, ryyppykaverin käydessä toiletissa, Ripa vain.. katoaa. Outoa on, että silminnäkijät vannovat jutelleensa kuusisormisen miehen kanssa samana yönä sekä Riihimäen rautatieaseman baarissa että Penodolinossa lähellä Oulua.

Böö.

Lähteepä jouhevasti lapasesta. Mainitsemani piti IC-junien laajakuvavessoista. Niistä elektronisin lukoin varustetuista liukuovihuusseista. Pahin painajaiseni on, että uskaltaudun toimittamaan tyttöjen juttuja sinne niin ja lukko avaa itse itsensä. Ovi aukeaa kiusallisen hitaasti ja jonollinen hätäisiä saa ns. silmäntäyden sitä itseään. Oveahan ei voi pysäyttää ennenkuin se on avautunut kokonaan eikä vauhtia voi mitenkään nopeuttaa. Voi vain haroa housua jalkaan samaan aikaan, kun klenkkaa ovelle rempomaan kahvaa - turhaan. Siskoni verkkokalvoille on iäksi painunut kuva konduktöörin valkoisesta takapuolesta. En tunnusta kateutta.

Kotona käynnissä olivat toto-orgiat. Alkukodossa näkyy siis toto-tv. Sieltä tulee totoa non-stop. Voi totota, levähtää ja totota vähän lisää. Ja mehän totottiin. Pistin euron sekä Texas Odusogalle että Saanan Pojalle ja kaik mänt. Naapurin Jokke karjui kovaan ääneen, kun hänen veikkauksensa ensin voitti ja sitten diskattiin.

Kotona on hyvä käydä ja sieltä on hyvä tulla pian pois. Kaikella rakkaudella.

perjantaina, joulukuuta 16, 2005

Parasta, pahinta

Itkin eilen silmät päästäni. Ja nyt pysähdyin hetkeksi fiilistelemään tuota ilmaisua. Mihin ne sitten laitoin? Pöydälle, vesilasiin, korurasiaan? No niin.

Ruotsalaisten, katkeransuloisten arkikuvausten sarjaan kuuluuva Masjävlar-leffa irroitti kunnon räkäporun. Viihtymisen ohella palasin pariksi tunniksi Päijät-Hämeen sydänmaille juhannuksiin, jouluhin, häihin ja hautajaisiin. Äitini puoleinen suku on pohjalaasta juurta, hirasta mutta niin helevetin hianoo. Rakkautta ei tunnusteta. Eikä virheitä. Ei ylipäätään tunnusteta mitään.

Sukujuhlat, voi ristus. Eno kaatuu nuotioon, serkku siivoaa hääpöydän heittämällä sen sisällön pöytäliinassa olkapäälleen, isoimman Mersun takahuuslaarilla on koko ajan äijäkööri Finlandia-lekan kimpussa, se ainoa selväpäinen sukuunnaitu vaimo juottaa mustaa kahvia nuokkuville ja rähinäviinaa juoneille, huolehtii ettei kukaan lähde järveen. Eräiden tanhujen VHS-taltioinnin viimeinen otos: seurantalon takaportailla pysytään hädintuskin pystyssä, mutta itsevarmuutta riittää Kalliolle kukkulalle -kuorolauluun, moniäänisesti tottakai. Juopuneet vaappuvat, säveltä ei tunnista. Kesäyö on valoisa yö.

Kamalaa ja rakasta. Kamalan rakasta.

Väkivaltainen leikkaus tähän hetkeen: avokonttorit ovat saatanasta. Minuutin välein joku hiihtää selän takaa ja keskeyttää jutut. Pomo vääntää tikusta asiaa, tulee heittämään jalkapuolen vitsin tai referoi Nytin artikkeleita omina havaintoinaan. Säälittävää. Lisätään en arvosta –listaan vielä pari asiaa: name dropping ja mielipiteiden apinointi. Omaa kiinnostavuutta on ihan turha yrittää korottaa kerran käsipäivää –tutuilla. Ei se hohto tartu, usko jo.

Loppuun eräs elämän perustotuus: vitsin venytys parantaa sen laatua. Esimerkiksi työpaikan neukkarissa lähettiä odottavista joululahjoista kannattaa sanoa

-Ei sun mulle olis näitä kaikkia tarvinnut ostaa.

JA

- Ostiksä mulle nää ihan kaikki?

JA

- Kauheen kilttiä, et sä oot ostanut mulle nää kaikki!

JA VIELÄ

- Heh-heh, ostit sitten mulle joululahjoja..


Jos ei vieläkään mene perille, voi huutaa. Kova ääni lisää hauskuutta. Terveiset vaan sinulle, täällä pyörähtänyt mies (ehkäpä talkkari).

Viikonloppua, ihmiset.

torstaina, joulukuuta 15, 2005

Mutku

Tein sen mille olen itse aina ivallisesti hymähdellyt: ostin systerin koiralle joululahjan. Eikä siinä vielä kaikki: paketoin sen. Hässäkässä paperi meni rikki joten paketoin sen uudelleen, tietty. Enhän tahdo, että puolivuotias koissu pahoittaa mielensä nuhjuisesta kääreestä. Ja jotta haukku tietäisi, että juuri se lahja on minulta hänelle, laitoin mukaan pakettikortin. Jouluaattona jokellan vähämielisenä kilpaa muun perheen kanssa. On ihanaa, että koira on yleisesti hyväksytty tekosyy taantumiseen.

Ah, edessäni avautui aasinsilta. Tekosyyt ja vastuu. En voi sietää, kertakaikkiaan, ihmisiä jotka eivät ikinä koskaan kanna vastuuta tekosistaan. Ymmärrän hyvin, että ihmisellä on vaikeaa ja aina ei voi tehdä oikein. Sielu huutaa tuskaa ja on pakko juoda viinaa ja töveltää. Hommat on sekaisin ja langat irti, on pakko ottaa seuraava kuspiä seurustelukumppaniksi koska yksin saattaa kuolla kipuunsa. Kaikki on kaaosta, ei voi millään ehtiä tapaamisiin ajoissa tai muistaa aina ilmoittaa ettei pääse ollenkaan. Komppaan ja emppaan, koska olen itse nuorempana toiminut samalla tavalla. Mutta loputtomiin en pinnaa venytä.

Eräs taannoinen lyhytaikainen seurustelukumppani, maailmanluokan vässykkä, edusti komeasti tätä ihmistyyppiä. Heitti kädet ylös ja mutristi alahuulta, jos yritin rakentavaa keskustelua käytöksestään. Töitä ei voinut tehdä, koska ulosottomies vaani. Ulosottomies vaani, koska firma oli mennyt konkkaan. Firma oli mennyt konkkaan, koska oli ollut huonoja asiakkaita. Omaa kotia ei voinut vuokrata, koska omat kodit olivat niin kalliita. Toisten nurkissa piti luuhata, koska yksin oli niin veemäistä. Kännissä piti ajaa autoa, koska oli niin paha mieli. Lapset oli pitänyt tehdä ja naikkariin mennä, koska paha uskonlahko oli sanonut niin. Perhe oli pitänyt jättää ja ryhtyä puolipäiväalkkikseksi, koska vaimo oli lihonut ja pihdannut.

Kaikki tekosyyt alleviivattiin sillä saatanan itsesäälisellä luimistelulla ja alahuulen väpätyksellä. Minulla vatsa muljahtaa edelleenkin pelkistä muistoista. Tekee mieli kurottautua aikapoimujen taa ja läpsiä avokämmenellä huutaen: "Pyyhi toi kolmeveen ilme naamaltasi ja myönnä tehneesi väärin! Ei selittelyä, ei väkytystä, ole nyt jumalauta kerrankin mies!!".

Muistaessani hänet tahdon välittömästi suihkuun hankaamaan itseäni juuriharjalla. Onneksi erheys oli lyhyt ja tapahtui vuosia sitten. Onneksi.

Pieni katsaus akuutteihin asioihin. Vuokraemon sohvassa on teetahra. Poistin tahran jollain superwhitebleachstainoff -pulverilla ja nyt soffa näyttää siltä, että siinä on istunut joku jonka perse hohtaa valoa. Kätevää?

keskiviikkona, joulukuuta 14, 2005

Juna meni jo

Ei, minuun ei tee vaikutusta työpöydälleni kannettu MC Pölyn cd. Turha retostella sillä, että se on niinku bootleg, tiätsä, laiton tallenne. Dah, kai nyt tiedän mikä on bootleg. Sen imurointi ei vaan yksinkertaisesti tee sinusta vähääkään radikaalia.

Ei, sinulle eivät sovi Puman verkkarit. Mikä sai sinut kuvittelemaan, että mahakas kroppasi näyttää niissä vetävältä?

Nope, en to-del-la-kaan halua kuulla ajatuksiasi esinahasta, siemensyöksyistä, seksimessuista tai onanoinnista. Seuraavan kerran oksennan tuhannen taalan kengillesi ja soitan sen jälkeen ammattiliittoon.

Wau, ovatko kaverisi siis matkustelleet euroopassa ja rahoittaneet reissun huoraamalla? Järeetä! Käheetä! Huoraaminen on aina cool! Tai niinkuin itse tykkäät sanoa: hillitöntä ja ällistyttävää!

Koita nyt tajuta, että olet kuusikymppinen mies joka kompastelee mattojen reunoihin. Tule vielä kerran metriä lähemmäs, niin isken vähät hampaasi tatamille. Olet pomoni tai et.

tiistaina, joulukuuta 13, 2005

Puhutun ymmärtäminen 1 & 2

1. (kaverit mansessa)

Tyty 1: Joo, sitten pidetään kauheet kreikkalaiset mässyt!
Tyty 2: Kreikkalaiset mässyt?
Tyty 1: Niin, ne missä syödään, juodaan ja ollaan irstaita.
Tyty 2: Hullu, ne on roomalaiset orkideat.

2. (itse omassa keittiössä)

Sonjuska: Otakko näitä sun puuroon kans?
Systeri: Mitä ne on?
Sonjuska: No nää on noita pellavansiemenrouhemia. Eikö mitä mä oikeen puhun,
(naurua) nehän on pellavansiemenrouheNIA.

maanantaina, joulukuuta 12, 2005

Nerokasta!

I did it! Tein linkkilistan! Jumalauta mikä tietskavelho mä oon, wohooooooo!!!

Blogger-urpo

Nää Blogger-kyssärit taitavat kaikua kuuroille korville (sokeille silmille, sormentyngille?), mutta laitetaan silti.

Ihmettelen vaan:

Miksi teksti Create post -kentässä on precis oikein, mutta itse blogissa olin-sanasta puuttuu esmes viimeinen n-kirjain? Ja miksi editoiminen ei muuta asiaa? Samapa tuo ja lailatilaa, enhän mä osaa edelleenkään tehdä tällä ohjelmalla mitään jippoja. Tai ehkä kaikki eivät edes laske jipoiksi linkittämistä tai kursivointia.

Hilloa

Viikonloppu tuli ja viikonloppu meni. Hiljaiseloa ja raivokkaat joululahjaostajaiset. Kaikkia on nyt muistettu ja vähän enemmänkin. Kiva on antaa, mutta pakkoantaminen kiristää vannetta.

Töissä me pakkoannetaan. Kaikille lahja, kilpavarustelumeiningillä. Siis ihmisille jotka eivät selvästikään välitä toisistaan vittujakaan. Hohhoijaa. Viime jouluna olin vielä tietämätön tästä rituaalista ja viimeisenä työpäivänä pöydällä odotti neljä pakettia. Hyvää joulua Sonjuskalle, toivottavat työkaverit jotka eivät puhu sinulle tai toisilleen, kuin pakon edessä. Thanks, mates. Rynnin pariksi tunteroiseksi pahimpaan jouluruuhkaan ahdistusostamaan jotain ihanmitävaan, jotta kiintiö tuli täyteen. Tänä vuonna oli kaukaa viisas (läheltä myös) ja ostin korporaatiolahjukset ajoissa. Hampaita kiristellen, tosin. Tahtoisin kovasti olla suoraselkäinen ja pitää oman pääni, kieltää ostamasta ja olla ostamatta. Mut ei jaksa aina uida vastavirtaan. Olen tänä vuonna jo taistellut meille typistetyt pikkujoulut ja kieltäytynyt osallistumasta minua inhoavan pomon henkilökohtaisiin polttareihin. Johonkin se raja on vedettävä.

Lahjuksista ja makeasta elämästä vielä.

Saan aina kuulla päivittelyä ja huokailua tästä yltäkylläisyydestä jossa kuvitteellisesti elän. Ihmisten mielikuvissa ryven rahassa, koska työskentelen nousukasmaisella alalla ja firma lahjoo meitä työntekijöitä säännöllisin väliajoin. Paskanmarjat. Ensinnäkin nostan keskitasoista palkkaa josta hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavana maksan ihan ilomielin aika helvetin paljon veroja ja toisekseen there´s no such thing as a free lunch. Lahjuksista maksan hinnan henkisenä kaulapantana. Kirjoittamaton sääntö on, että koska minä ostan sinulle, sinä olet minun. Teet tiliä vapaa-ajan riennoistasi, vastaat puheluihin illoin aamuin, osallistut firman piinallisiin iltamiin, ostat ne saatanan joululahjat kaikille ja muistat pomon siskontytön nimipäivät. Kiität lahjasta ja olet vähän nöyrempi ja vähemmän itsepäinen.

Näi-o. Joku saattaa kysyä, että onko se nyt noin kamalaa siellä Yrityksessä ja minä vastaan, että on tai en tiiä.. ehkä olen hieman VAINOHARHAINEN, koska en ole jumalauta puhunut työaikana kenenkään ihmisen kanssa PUOLEENTOISTA VUOTEEN AAARRGGGHHH!!

Yakitori, aamiaispatonki pyrkii takaisin lautaselle, lakkaan keuhkoamasta. Minusta on ok, että ihminen haalii omaisuutta ja viskoo fyrkkaa vasemmalle ja oikealle, sillä kannatan kaikkien kukkien tasapuolista kukkimista. Minut on vain kasvatettu - tai olen kasvanut - toiseen suuntaan. Koskaan ei ole rahaa ollut niin jottei pa***lle taivu, eikä tule olemaankaan. Olen yrittänyt motivoitua rahasta, siinä onnistumatta. Raha tekee ihmisistä rumia, lähes poikkeuksetta. Olen nähnyt useasti, että joku iloa etäisesti muistuttava häilähtää ihmisten katseessa ainoastaan silloin, kun luottokortti vingahtaa. Sitä on sellaisen ihmisen vaikea ymmärtää joka on joskus anonut Pelastusarmeijan ruokapakettia tai purskahtanut sossussa itkuun.

Otetaan viimeiseksi yksi Kysyn vaan, ettei mene aevan pateettiseksi.

Kysyn vaan:

- Ovatko Mäkkiohjelmat mustasukkaisia toisilleen? Explorerin kuvake alkaa pomppia, kun avaan Safarin eikä sillä silti ole mulle mitään asiaa. Vaatii huomiota, mutta ei tarjoa mitään extrapalkintoa. Bitch.

perjantaina, joulukuuta 09, 2005

Poioing!

Pakko keventää tähän väliin: mikäli nautitte hieman surrealistisesta tilannekomiikasta, menkää Itikseen. Siellä uudessa päässä (kenties?) on sellaisia vekottimia joissa on trampoliini ja sen yläpuolella turvavaljaat vaijereissa. Kyä te tiedätte, niinku Tomb Raiderissa.

Yhteen mahtuu yksi kersa ja virityksiä on neljä, vastakkain. Tämän laitteen äärellä voi viettää kymmeniä minuutteja nauraen ääneen, kun räkätapin kokoiset natiaiset sinkoilevat vakavana ylös ja alas, ylös ja alas, neljän-viiden metrin korkeuteen. Välillä joko vahvasti meikattu yrmeä pimu tai iloinen mies antaa lisää vauhtia ponnauttamalla penskoja. Heh-eh. Tämä hauskuus tietenkin sen kustannuksella, että Itis ajaa ihmisen mielipuolisuuteen ehkä vartissa.

Muksua viikonloppua.

Uraputkessa

Perstai. Ei uutta auringon alla. Keuhkoputki laulaa, röökin vähentäminen pahentaa yskää, ei päinvastoin kuten luulisi.

Töissä tehtailen mitäänsanomatonta sontaa, toistan väsyneitä lauseita. Jokainen tönö on erinomaisten kulkuyhteyksien varrella ellei peräti kivenheiton päässä pisteestä X, arkkitehtiratkaisut ovat omaperäisiä ja huoneet tulvillaan valoa sekä avaruutta. Pintamateriaalit ovat kauniita ja käytännöllisiä, keittiöissä arki rullaa rullaatirullaapullaadullaa. Tilaisuus ei toistu ja nopeat syövät hitaat. Käsi ylös nyt, tarjolla on lainaa loppuelämäksi ja ylikin mikäli passaa.

Avokonttorissa on hiljaista, serveri hurisee ja ympäriltä kuuluu vain satunnainen klik-klik. Olen ollut tässä kioskissa nyt lähes kaksi vuotta ja kanssakäyminen kollegoiden kanssa on edelleen hyvää päivää kirvesvartta -tasolla. On turha yrittää saada otetta näistä saippuapaloista, alussa annoin enemmän kuin oli tarpeen ja se kostautui. Olen jo alkanut muuttua samanlaiseksi pälyileväksi simpukaksi, en enää muista millaista on työskennellä yhteisössä jossa vallitsee luottamus ja kunnioitus. Täällä vilkuillaan olan yli ja vihataan, jos vierustoveri poistuu konttorilta ennen viittä. On se jumalauta, kun toi yks saa ja mä en!

Mihin minä tarvitsen tätä yhteisöä ja tällaista nöyryyttämistä? Ilmeisesti johonkin, koska täällä vielä roikun. Aikarajat tulevat ja menevät. Mä hoidan ensin lopputyön, mä lähden suoraan kesälomalta, mä ootan joulubonarit, mä muutan ensin.

Kolme viikon päästä koko lista on hoidettu, sen jälkeen voi vain katsoa peiliin ja kysyä: olisiko nyt aika ottaa oma elämä haltuun?

torstaina, joulukuuta 08, 2005

Elämälle kiitos, sain siltä kaiken

Tekee pahaa joka kerta, kun ihminen vastaa syntymäpäiväonnitteluihin sanoen: "no en mä nyt tiedä kannattaako siitä onnitella enää tässä vaiheessa". Miten niin ei kannata? Etkö arvosta elämääsi tai elämää ylipäätään? Et ole vähääkään iloinen, ettei kuolema korjannut tässä vuoden aikana?

Ottaa nuppiin tämä turhamaisuus ja vähien vuosien palvonta. Porukka on täysin vieraantunut elämästä ja siihen elimellisesti kuuluvasta kuolemasta. Ensimmäinen on sattumaa ja jälkimmäinen tulee kysymättä tasan silloin, kun tahtoo. Noita puolihuolimattomia kuolemantoiveita heittelevät eivät liene koskaan joutuneet kyseenalaistamaan omaa olemassaoloaan. Tekisi mieli sanoa, että odota vaan, mutta taitaa se tulla odottamattakin.

Toiset kaksi kestovitutuksen aihetta ovat suunnaton itsekkyys ja perusteeton ilkeys. Nämä ovat läsnä jokapäiväisessä elämässäni tällä alalla, tässä työyhteisössä, tässä kaupungissa. Pomo kyykyttää huvikseen vaikka neuvottelupöydän istumajärjestyksestä, kunhan saa käytettyä valtaansa. Nillittää parinkymmenen minuutin myöhästymisestä (työyhteisö ei todellakaan pysähdy tai muiden työt esty yhden satunnaisesta virheestä) ja istuttaa puuttuvat tunnit vaikka surffaamassa, pääasia että työntekijä on näpeissä. Osaa kritisoida epämääräisesti, mutta ei kiittää. Tölvii, nälvii, marisee, kiukuttelee. On arvaamaton. Iso ihminen, aikuinen nainen. Häpeäisi.

Naapurin keski-ikäinen akka haistattaa paskat viereisen huoneiston vuokralaisen yöunille ja kännää aamuun. Hän kun on OMISTAJA ja naapuri vain VUOKRALAINEN. Sössöttää parvekkeella soittavansa vuokraemännälle sekä isännöitsijälle ja hankkivansa vuokranaapurille häädön, koska tämä häiritsee iskelmälauluparaatia itkuisilla vaatimuksillaan. Vuokranaapuri on hullu ja sairas, kun heittää hollannikkaan seinään kello puoli neljä, otsasuonen vihdoin revettyä.

Lähikorttelin Vanhassa Runkkarissa pukupoika kohottaa toista kulmakarvaansa ja jatkaa veltosti olutlaadun arpomista sen jälkeen, kun olen kainosti pyytänyt saada ostaa välissä vain tupakkaa. Minulla on pankkikortti kädessä ja merkki tiedossa, olen läpimärkä ja jaloissani on jättimäinen ostoskassi täynnä tavaraa. Olen läpikulkumatkalla ja sen näkee. Pukupoika arpoo ja vanuttaa päätöstä, ei ole huomaavinaankaan. Pukupojan pukupoikakaveria alkaa hävettää ja se kehottaa myyjää antamaan minulle tupakat. Kiitän, maksan ostokseni kolmessa sekunnissa ja olen poissa. Takana pukupojan ääni vaimenee: "mä haluaisin niinq jotain vaikeeta olutta..."


Kurkku on kipeä. Elämä on tahmaista. Kontataan etiäpäin.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

joulukuu

Helvetin stressaava nelipäiväinen loma takana. Kolmet juhlat, flunssaa pukkaa. Naapurin kanssa lähes käsirysyyn päättynyt tappelu pe-la välisenä yönä klo 03:22. Selkä juntturassa, kämppä kaaoksessa, duunit kasaantuu. Joulu pitäisi hoitaa, muutto pitäisi hoitaa, itseään pitäisi jaksaa hoitaa kans. Serotoniinit minimissä (ihan ite diagnosoin), pimeää 20h/vrk.

Sosiaaliset suhteet täysin risana, erakoidun ja tyydyn kekkereissä tuijottamaan selkiä. En viitsi juoda perseitä, koska pää ei kestä krapuloita ja unet menee. En jaksa mitään enkä ketään. Vittu mikä vuosi ja vuodenaika, ranteet auki ja terve.

perjantaina, joulukuuta 02, 2005

Luvassa tuulista

Kysyn vaan:

- Mistä finni tietää juhlan lähestyvän?
- Miksi tupakka-askin muovikelmu ei halua erota kädestä?
- Miksi talvitakkini helmassa, vuoren sisällä, on kolme sytkäriä?

Eräs vuosien takainen exä soitti, mielisairaalasta. Kaikilla tökkii muutenkin. Vuosi ottaa vauhtia loppuaan kohti. Olisi ohi jo, eiköhän tätä ollut tässä tarpeeksi. Muistuu mieleen ystävän tekstiviesti 1.1.2005: mulla on tunne, että tästä vuodesta tulee hyvä. Joku ilmeisesti kuuli ajatuksen ja päätti vittuillessaan laittaa koko ystäväpiirille kriisahduksia raskaammalla kädellä. Eroja, potkuja, hankaluuksia vanhempien kanssa. Musertavaa yksinäisyyttä.

Minua ällöttää se, että sorrun aina kyynisyyteen ja sarkasmiin. Sarkasmi tappaa kaikki mahdollisuudet todelliseen kohtaamiseen. Sarkasmi on pelkureiden laji. Osaisipa joskus antaa vaan olla.

torstaina, joulukuuta 01, 2005

Spooky nights

Herään pimeässä, kellon täytyy olla ehkä seitsemän. Sisäinen herättäjä herättää joskus ennen puhelinta. Kylmä hikiaalto pyyhkäisee yli naaman, suolta kouristaa. Ei perkele, nyt ei jaksa. Kääntyilen, niska jumittaa.

Nousen istumaan ja totean kellon olevan 02:38. Siksi talo on hipihiljainen.

Luovutan, vedän housut jalkaan - meinasin ensin kirjoittaa, että kinttuihin - ja teen sämpylän. Selailen erästä paskalehteä (ne on ne työkappaleet, niitä vaan tulee) ja panen merkille Sampo Marjomaan oudon letin. Miksi sillä on tukka joka näyttää immokuutsalta? Näitä on hyvä pohtia aamuyöstä.

Tupakan jälkeen panen taas maate ja alan nähdä unia. Alitajunnassani ihanasti alkanut romanssi muuttuu murhaaja/stalker -painajaiseksi, ystävät pettävät ja jättävät, olen orpo ja minua kiusataan. Joudun ajamaan polkupyörällä Helsingistä Tampereelle. Koko ajan on tietty sekä hiki että saamarin kylmä.

Pim, virkoan. Ympärillä oma koti, jess. Hengittelen rauhassa, kun yhtäkkiä alkaa helvetinmoinen metallinen kirskuna. Rytmikäs, painostava konehuoneen meteli. Mitä vittua, se huijasi, olenkin edelleen unessa!! Aaargh apua, pelottaa, nyt hereille ja äkkiväkkiä! Pakotan itseni unesta pois, makaan hetken, silmät lupsuvat, meteli alkaa, pakotan itseni unesta pois, silmät painuvat, helvetinkoneet alkavat jyrätä, pakotan itseni...

Tätä kertaa 10.

Aamulla kuivaan tukkaa ja mielessä käy ainakin kolme kertaa: oonkohan mä hereillä oikeasti vai tapahtuukohan kohta jotain.. väärää. Vedän vessan oven kiinni koska en tahdo ottaa riskiä, että näkisin peilin kautta eteisessä jotain entiämitä.

Tenox 10mg, meidän tiemme eivät enää kohtaa. Valvon mieluummin puoli vuotta putkeen, kuin seikkailen sun kanssasi hämärän rajamailla.

Moikku.