Päästäisitkö jo irti

Alkukotona on meneillään arkihelvetti eli putkiremppa. Vanhukset väläyttivät viime viikosta, että heiltä saattaisi olla delegaatio tulossa luokseni evakkoon. Nyt on multa salassa pykätty suunnitelmat kasaan ja broidi tyttönsä kanssa on ilmeisesti ostanut jo junaliputkin.

Veli on rakas, mutta niin saamarin vätys. Äitimuori on sen hätäpäissään lellinyt niin homeeseen, etteivät mitkään normikodon rutiinit suju ilman uhkailu-kiristys-porkkana –triangelia. Mun muutenkin peeämässäistä hermoani rassaa ajatus siitä, että tiedossa on 48 tuntia viihdyttämistä, kokkaamista, petaamista ja yleistä paapomista. Rahaahan teinareilla ei tottakaikaan ole senttiäkään joten mikäli tahdon nuorison pihalle edes hetkeksi, saan kustantaa liikahtamisen ja showt omasta pussistani. Himassa näillä rakkauden hedelmillä on tapana linnoittautua haisevaan 15 neliön huoneeseen ja hengittää toistensa happia, kunnes on pakko hoippuroida naamat valkiana muutamaksi toviksi äiteen hellyydellä kattamaan ruokapöytään. Ruokahetken jälestä astiat jätetään tiskipöydälle ja kontataan takaisin lemmenpesään vaihtamaan kuolia.

Mua nääppii se kuvio. Sekä viikonlopun primus motor –rooli että tuo poikalasten ylenmääräinen palveleminen. Mutsi on kipakka ja tomera täti, mutta broidin kohdalla sen polvet on notkahtaneet pahasti. Esikoinen (eli mää) on reippaasti ja varhaisessa vaiheessa tuupattu lentoon, mutta tämä yli kaksikymppinen turjas ei vaan saa käyntiin itsenäistymisprosessia. Ja miksipä saisi, kun kotona palveluksessa on tunnollinen - vaikkakin inasti marttyyrimainen - siivooja-kokki. Inttiaikana pojan puolesta väänneltiin käsiä ja huokailtiin raskaasti, kun armeijassa oli niin knääkkyä ja mälsää. Joutu herään eikä ollu mitää tekemist. Jotai mettäs joutu oleen. Vitu. Perjantaisin oltiin sitten ihan kusi sukassa, että millä tuulella koiras kotiutuu. Oli paree olla puhtaat sukat, silitetyt paidat sängynreunalla sekä apetta pöydässä ja äkkiä.

Laitoin mutsille meilosen, jossa esitin asialliset perusteet koko pe-la-su kestävän ekskursion epäämiselle. Takaisin tuli ärsytetyn naaraskissan puolustuspuhe, jossa puolet tekstistä oli kirjoitettu capseilla. Eipä sitten muuta kuin teretulemast ja toivottavasti viihdytte. Jos mun rakkaasta soffastani löytyy yksikin epämääräinen tahra, kälyn pizzipikkarit tai muuta juttuihin viittavaa todistusaineistoa, niin se on porttari for lifetime. Johonkin se viiva on vedettävä.

Rohto

Piti kirjoittaa jotain nastaa, mutta erehdyin ruokatunnilla selaamaan Bulgaria Magazinen uuden numeron. Jo aloittaessani tiesin tekeväni virheen, mutta paskahan vetää tunnetusti hunajakärppäsiä puoleensa.

Olen niin lopen kyllästynyt näihin nuorten tyhjiöiden väsäämiin painotuotteisiin, ettei mitään rajaa. En pysty käsittämään sitä onttoutta jota nuo brutaaliudesta voimansa ammentavat läpyskät tursuavat. Koskahan helvetissä se porno-kusi-pano –trendi tulee tiensä päähän? Koskahan helvetissä näitä lärpäkkeitä aletaan taittamaan siten, että niiden plaaplatiplaa-juttujen lukeminen olisi edes teoriassa mahdollista? Ketä helvettiä kiinnostaa jonkun nobodyn missio nussia mahdollisimman monen maan naisia? Missä ilo, missä elämänhalu? Vitut, antaa olla. Viattomuus nyt vaan on niin todella epäkiinnostavaa.

Tuli aivan kohtuuton vitutus, mutta päästin enimmät höyryt jo mesessä. On tietenkin silkka trendisosiaalinen ja ammatillinen itsari ryhtyä heittämään lokaa BM:n kaltaisen ennakkoluulottoman (kuiva ja kyyninen ha-ha) kuvalehden päälle, mutta eipä voisi sellainen pisteiden putoaminen vähempää kiinnostaa. Minun puolestani ihmiset saavat runkata itsensä hengiltä ja siihenhän tämä rujouden sekä kovuuden ylenannostelu lopulta johtaa. Jotenkin haistan, että näitä tyyppejä ei elämä ole juuri riepotellut. Todellisiin tragedioihin ja pimeyteen ei ole kosketusta, siksi niiden suuntaan hakeudutaan. Tai toisessa ääripäässä lapsi ihmisessä on jo rikottu, eikä kauneudella tai herkkyydellä ole enää mitään arvoa.

Tyhjyys on sillälailla oikukas asia, että se imee tolkuttomasti paskaa eikä täyty siitä koskaan. Rintakehässä ammottavaan aukkoon saa työntää loputtomasti erilaisia tuskaisesti päihdyttäviä kiihokkeita, mutta ei se oman elämän merkityksettömyys niistä miksikään muutu. Yritetty on.

Suosittelisin rakkautta, mikäli jokainen mahdollinen tapa sanoa se ei kuulostaisi väsähtäneen laimealta. Suosittelen silti, koska katu-uskottavuus on so last season. Rakastakaa hetki, mikäli kantti kestää. Jää se oman ja naapurin värkin tuijottelu vähemmälle ja syrän saa painoa.

Lovee teidän tiistaihin.

Them carbs

Onjuskaa vaivaa nyt hienoinen kirjoitusblokki. Täytyy tuottaa vähän yada-yadaa, jottei homma hiivu.

MINÄ OON - ja ei huureta, vaan puhutaan rauhallisella äänellä: minä oon naukkaillut viinejä ja endoja tässä viikonloppusena. Tappotreenejä ja punkkua suklaalla. Sipsejä suklaalla. Tupakkaa suklaalla ja punkulla. Kilsoja juoksumatolla ja ruskeeta rasvaa kylmäaltaalla. Unta joko neljä tai neljätoista tuntia, ei mitään siltä väliltä. Hedonistin taivas, kaikkia aistinautintoja vuorotellen. Vien nykyjään punttiksen saunaankin mukanani jotain evästä. Virallinen syy on juoksutreenin aiheuttama paha energiavaje - saatan pökrätä lauteille ellen ota hätäkarkkia. Todellisuudessa tahdon vain istua alasti höyryssä ja syödä suklaata.

Lauantaina näin muitamia ystäviä, istuttiin kuppilassa ja jauhettiin skeidaa. Kaverit maalasivat sieluni silmiin tuokiokuvan muutaman viikon takaisista turnajaisista: olemma Bottan rokkiosiossa ja tytöt katsahtavat tanssilattialle, jossa minä turhan ahnaan pogoilusession seurauksena liu’un kuuttina lattian laidalta toiselle. Morjens. Vie terveisiä mennessäs.

Nyt ei tarvinnut päteä, hötkyillä ja vääntää häppeningiä. Kotiin kybältä, Frasier, American Chopper ja tuutilullaa. On aika polttaa kynttilää molemmista päistä ja on aika vetää henkeä. Olen tässä elämässä katsonut maailmaa aika ajoin sen verran rujosta vinkkelistä, että otan hyvän olon ja lempeyden ilolla vastaan. Joskus angstisena teinarina uhosin, että yli nelikymppiseksi on turha elämää venyttää. Onttoa naurua tähän. Ei ole seitsentoistakesäistä tytärtä typerämpää tahi ylimielisempää oliota. Paitsi meitsin sis, joka on kirkasotsaisuuden ja tolkkuuden ruumiillistuma.

Urheilu on suistanut mut hiilarikierteeseen. Aamulla ensimmäinen ajatus oli ”sipsi”. Nousin ylös, laitoin sipsiä suukkiin ja panin takaisin maate. Illalla sama sapluuna. Sipsi, oon tulossa.

Mä k-u-a-l-e-n

Rakas tsysteri on teinari ja teinareilla on välillä vähän vaikiaa. Nyt on ultimate emergency ja koko perhe alerttina, koska torstaisia vanhojentansseja varjostaa jättimäinen finni. NOOOOOOOU!!!

Rinsessa herää viattomana eilisaamuun ja tuntee sieraimessaan tykytystä. Vessan peili tekee epäilyt todeksi: nenäontelossa muhii paise jollaista ei ole kuunaan nähty, ei kuultu. Se muuttaa koko sivuprofiilin! Silimät happanee ja tippuu kun sitä katsoo! Ei pysty nukkuun kyljellään! Mut on pakko ko se painaa niin paljon!

Voi dear sis. Sitä kukaan huomaa, koska jokaisen päässä sykkivät ainoastaan omat epävarmuudet. Tanssipartenriakin hiertää vain oma kainalohiki (helvetin hormoonit) jota ei edes Axe ”spray more, beg more” Dimension peitä. Päivät tulee ja menee, vanhojen ja uusien.

Nuoruus, sitä kaipaa en. Perusteeksi riittänee tämä määrittely äijyydestä jonka joku peeniksensä pituutta hammastikulla mittaava nuorukainen on tallentanut intternetin taikamaahan:

“Axe-tuotteet ei ole äijä, koska siinä äijä on alisteinen gaylle. Eli mies on gay, koska hän haluaa saada naisia ja olla sisimmässään äijä.“

Herranperkele, näinhän se on. Ei lisättävää.

Saa fanittaa

Ah. Vanhaan suokkarilistaan yksi uusi tulokas. May I present, Cat Powerin Chan Marshall:











ja vielä








ja vielä





















ja Chanin seuraksi supermama Cerys Matthews








Uljasta ystävänpäivää!

Tulinyvvaan miäleen

Soneran vastauspalvelussa työskennellessäni Plussan aspaan soitti eräs rouva Tammi, miehensä puolesta. Puolison etunimi oli Terho. Heh.

-No Tammenterho täällä moi, kuis kulukee?

Tsupadui, kala ui

Mulla on ihmeellinen (ja hieno) kyky houkutella puoleeni kaikki kummissa sfääreissä liikkuvat kansalaiset. Kävin torstaina lekurissa ja se työterveyden tyttö on totisesti omaa luokkaansa. Tykkään hänestä todella, mutta pelkään nykyään purskahtavani hallitsemattomaan nauruun jossain seli-selin puolessavälissä. Tytyllä on aivan oma staili ja sitä arvostan. Tällä kertaa asusteeksi oli valikoitunut taivaansininen paituli jonka päälle oli rohkeasti vedetty valkea pitsinen jokin. Mikä, siitä en saanut otetta. Joku kietaisujuttu. Päässä kaksi ajatonta klassikkoa: karrelle poltettu permis ja helmin kirjailtu donitsi.

Puhuttiin asiallisesti asiaa, kunnes hän jälleen harhautui teille tuntemattomille. Minun vaatimattomista askoistani päästiin muutaman aasinsillan kautta hypokondriseen potilaaseen ja siihen, että Café Picnicistä saa leivän lisäksi leffan. Tuli leffalistaa ja sämppärivaihtoehtoa ja loppuviimetteeksi käsky hankkiutua eroon tästä Stockan ja parin muun pisteen Bermudan kolmiosta jota kierrän. Ja että hän tietää minussa olevan sen jonkin jutun, hän näkee sen. Anteex? Mistä / mikä niinq? Missä olen?

Eilen palasin juoksuiltani taksilla ja jossain vaiheessa tajusin kuskin olevan samaa maata. Myötäilin sujuvasti, kun miekkonen kävi läpi Helsingin sosiaalipoliittista tilannetta, jengiytymistä 70-luvulla, ajotietskaa, Jakomäen liittymää ja Latokartanon ostarin tarjontaa. Monologi päättyi kymmenen minuutin seikkaperäiseen selostukseen urasta Alkon portsarina ja häntä kaksi vuotta sitten kohdanneesta väkivallanteosta. Tässä vaiheessa seisoin jo ulkona ja yritin paikallistaa kahden sekunnin hiljaista hetkeä jona sanoa ”kiitshyvääyötämoro”. Ironista on se, että koko ovessa roikkumiseni ajan hän paasasi ilmiömäisestä kyvystään puhua ikävät asiakkaat ulos.

Viime viikolla seisoin Ateneumin edessä odottamassa kyytiä, kun ulkomaalainen tyttö pysähtyi viereeni. Seisoin kasvot kohti Sokosta ja tsigu kohden Rautatientoria, max neljänkymmenen sentin päässä. Helssinkiläiset tietävät, että Atskin edessä on sitä katua jolla seisoa, mutta tyttö päätti jäädä siihen kyynärän päähän. Olin hieman, jotta lieneekö hänellä asiaa ja käännyin katsomaan. Ei reaktiota, vain herkeämätön tuijotus kohden toria. Seisottiin siinä hetko ja viimein hän huokaisi: ”oh shit”. No shit, ajattelin minä ja sitten hetki olikin ohi. Meidän hetkemme.

Nuikkis. Tämä tarinatuokio oli tässä, lapset. Runttaan nyt yhden rutiinihomman kasaan ja alan noista ajankohtaisista sitten syksymmällä. Marinadin haasteeseen lupaan palata, kun saan pääni taas kasaan. Hetkenä minä hyvänsä, siis.

Halipatsui.

Läikähti yli

Rajansa kaikella.

Ihminen nukkuu viisi tuntia, seuraavan päivän tila vastaa 1.5 promillen humalaa - ok. Ihminen syö homeista leipää, mahassa juilii - ok. Tukkoonpuhuja soittaa just nyt, ihminen joutuu selittelemään itsensä pois ahdingosta - ok. Puhelinmyyjä soittaa, ihmistä rasittaa - ok. Sohvanpuolikas reissaa kolmatta viikkoa maalimalla, ihminen soittelee perään - ok.

Mutta se, että zookeeperissä elukat tulee vihaisiksi koko ajan ja vilkkuvia juttuja ei ehdi painaa - vittu, se vituttaa.

Mysteerio

Kaikkea tapahtuu. Kirjoitan töitä salamavauhtia, välissä käyn hakemassa uutukaisen tietskan, raadiosta tulee muistomusiikkia ja siihen päälle vielä jotain. Kaikkea tapahtuu.

Mun uusi omppukoneeni kytkeytyy datakaapeliin toivoakseni vielä iltasella, joten vastaisuudessa polkkaan joka paikassa. Lattialla, sängyssä, kylppärissä, partsilla. Uskokaa, kun sanon.

Aika loppui, samoin tämä epämääräinen posti. Palaan, hän kuiskaa ja katoaa usvaan.

Memory Lane

Marsu harkitsee lasin säpälöitsemistä ja minä lähdin seikkailemaan menneisyyteen.

Vajaa vuosikymmen sitten olin palaamasta joiltakin oluttuopposilta kotiini kaupungin laidalle. Kalijaa oli juotu ehkä kolme kappaletta, enkä siis ollut urvelokänässä. Nukahdin siltikin bussiin ja jostain syystä vierustoverini herätti minut tasan yhtä pysäkkiä liian myöhään. Linjuri oli juuri aikeissa kaasuttaa pois seisakkeelta, mutta ovet olivat vielä auki. Suoritin mallikkaan äkkisyöksyn ulos ovesta, mutta jalkani tahtoivatkin vielä kulkea. Näinpä bussillinen matkalaisia seurasi, kun kiiruhdin pysäkin vieressä olevaa mäkeä alas kadoten tiettömään mäntymetsään.

Könyttyäni ihmisten ilmoille ja käveltyäni kilometrisen kotiin huomasin, että avaimeni olivat missä tahansa muualla paitsi taskussani. Tunsin oloni aika superiksi joten päättelin voivani kenkiä rintamamiestalon autotallin ikkunan säpäleiksi ja kivuta kotoon sitä kautta. Koitin erilaisia karatetyyppisiä potkusarjoja, mutta tulos oli valitettavan puhdas nolla. Onnekseni pihamaalta löytyi hyvinkin metrinen kakkosnelonen jolla tuusannuuskasin akkunan ja virittelin itseni sisälle. Hetken romujen seassa pyörittyäni totesin, ettei autotallista pääse kuin autotalliin. Tunnustin tappioni, palasin pihalle oven kautta ja kehittelin salamannopeasti seuraavan kuningasidean.

Taitoin pihakoivusta notkean vitsan eräänlaiseksi köyhännaisen tiirikaksi ja ryhdyin raivokkaaseen murto-operaatioon. Heilutin tarmokkaasti taipuisaa vitsaa postiluukusta kohden ovenripaa, mutta taipuisalla vitsalla on yllättävän vaikeaa saada otetta jäykästä rivasta. Dumppasin karahkan ja päätin, että meitsi ei tänä yönä ulkona nuku ja että käden on mahduttava luukusta sisään. Vartin tuskaisen parahtelun jälkeen sormi sai otteen lukosta, lukko sanoi naks ja nöyrä nainen sanoi ”kiitos hesus, en enää koskaan tee syntiä”.

Kiipesin pää painuksissa yläkertaan, istuin nakertamaan pullaa ja kirjoitin itselleni epäselvän viestin jossa toivoin, ettei vastaava tapahtumasarja toistuisi mielellään enää koskaan.

Ei muuten toistunut.

Sen pituinen se.

Hakee

Näyskät ovat jääkaappikylmät. Röökikiintiön viidestä tupakasta on poltettu kaksi. Unohdin tyystin yhden duunin ja nyt kollega hieroo sitä naamaani. Epävireessä on tämä aamunen.

Nälkä, sekin vielä. Hö.

Sohaisu

Kirkas olo, hektinen jopa. Kioskilla kun yksi alkaa hötkyillä, ovat muut piakkoin samassa venheessä. Asiakas natkuttaa ja hienosäätää, kääntää takkia ja vaihtaa homman kärkeä tunnin välein. Dedis on ihan kohta eli meni jo. Näin aina. Mulla ei tietty ole liossa senttiäkään joten rauhaa ja rakkautta vaan.

Olen ilmeisesti epähuomiossa kutsunut pahaa karmaa (mikä ei ole mitenkään mahdollista, koska olen hieno ihminen) tai sitten Ikea vaan yksinkertaisesti sukaa niin syvältä ettei ole tosikaan. Perjantaina hellin käsin ja porin asennettu rullaverho kuori eilen itsensä pois tangosta. Maailma oli sille ehkä liikaa, ehkä se päätti pudottautua kuolemaan. En mä tiedä. Jotenkin en yllättynyt lainkaan. Olen sponssannut aikiaa tässä kuussa ainakin puolellatoista tonnilla ja 40% kamoista on ollut täyttä skeidaa. Oppi omaksuttu, kiitosta vain. Kämpässä joku määrittelemätön paukkuu aika ajoin aika saamarin kovaa, pelkään lasisen telkkutason puolesta. Ruotsalaista laatua sekin, luonnollisesti. Antakaa jo armoo.

Tilauksessa on ainakin desin verran sielua ravitsevaa flirttiä. Muuten muumioidun ja minusta tulee outo ihminen. Oman valtakuntani kuningatar, saari, pariton kenkä ja kaikkia muita ontuvia metaforia. Lauantain kekkeroiset todistivat tosin ja taas, ettei kemiaa voi pakottaa. Ja että on liian väsy ja kokenut virittelemään mitään keskinkertaista tai ihan jeessiä.

Huomaan seilaavani epävarmoille vesille, kynä tyrehtyy. Jäämme pohtimaan.

Vain elämää, ei sen enempää

Uh. Olen kait puristautunut mankelin läpi tässä viikonlopun aikana. Tai sitten olen kyntänyt piennarta ja tanssilattiaa tuhannen käkkyrässä. Vältin etkosaunan, mutten pikkutuntien kekkulointia. Nollaus, se on hyvähuono se. Ilta oli aika hasardi, kiitos ritiratipakkasen, pikkuruisten kenkien ja taksitolpan kaaoksen. Ja humalan, lauantain jumalan. Järjestin ihan itse itselleni yhden near-to-death –kokemuksen ylittämällä junaradan aamuyhdeltä Linnunlaulun eteläpuolella. Pimeällä ratapihalla toikkarointi sai arvokkaan päätöksen, kun jäin aitaan killumaan farkuistani. Pojat sitten vetivät mun yli. Lupaan, etten enää ikuna toista virhettäni. Olen saanut kännisten suojelusenkeliltä jo sen sata mahdollisuutta ja tuntuu, ettei onneaan kannata kokeilla loputtomiin. Holtittomuus sukaa. Onneksi näiden keväthuumassa pantujen lapsosten synttärit alkavat olla tältä vuodelta vietetty.

Botta oli karsea ja Rautatientorin taksijono vielä karseampi. Odotin vuoroani neljäkymmentä minuuttia. Joku jamppa heilui siinä vieressäni ja kärtti ja kärtti ja kärtti. Hällä sitä riitti taistelutahtoa, myönnetään. Viimeisillä voimillaan hän vielä pungersi samaan taksiin, mutta uskoi ehdottoman ein ja vaateen kahdesta eri osoitteesta. Kuka jaksaa vielä yrittää pokata taksijonosta ja kuka vielä lähtee leikkiin mukaan? No se jamppa tietty ja en minä ainakaan.

Eilen katsoin 12 tuntia Lostia. Oli varsin veikeä fiilis laittaa nukkumaan siinä puoliltaöin. Irtautuakseni saarimaailmasta luin hetkosen A-lehtien ystävällisesti tarjoamaa Demin työkappaletta. Siinä oli juttu Lostin miehistä ja ensimmäinen ajatukseni juttusivun esiin käännettyäni oli: ”Hei, tosson Sawyer! Ja Boone!”. Niinku silleen, et kattos, kaverit on Demissä. Hyvin pyyhkii.

No, viideltä pääsen duunista ja kotio ehdin kuudeksi, uhmmm, ehdin katsoa ainakin kolme jaksoa ennen illan muita tv-ohjelmia. On kiva elää elämää tällai täydesti, tiedättekö. Carpeta diemiä, ottaa kiinni tähdenlennosta ja haistella kukkia.

Kävin lauantaina ottamassa tuntumaa lähiluontoon. Pakkasin itseni toppaan ja villaan ja töpöttelin pellonlaitaa. Malmin lentokentän pienkoneet hivottelivat taas jostain metrin-kahden päästä, mutta muuten oli varsin rauhaisaa. Eräs iso musta koira harkitsi minun pelotteluani ja onnistuikin, mutta onneksi se oli kai jo tyydyttänyt verenhimonsa jollain muulla ja maukkaammalla. Ehkäpä sillä pikkiriikkisellä päästäisellä joka oli tuupertunut polulle. Katsoin ensin, että pökäle, mutta se olikin hiiru ikiunessa. Järkytyin aika paljon, olen sillai herkkis ja vieraantunut luonnosta. Se näytti nukkuvalta. Pieni musta päästäinen sikiöasennossa. Voiei. Lepää rauhassa, eläin piän.

Kävin Marsun innoittamana Helmen kuudennessa aistissa ja tekaisin itselleni tähtikartan. Useassa kohdassa sanottiin, että saatan hyvinniin valita ammatin jossa olen tekemisissä kuoleman kanssa. Ja että itse elän vanhaksi, loppupään päiväni ovat onnellisia ja kuolen luonnollisen kuoleman. Tarkoittaako tämä nyt sitä, ettei mun tarvitsekaan lopettaa tupakointia? Kysyn vaan.

Nyt ressi jää, kun viikonloppu odottää

On ollut niin hurjan kehittävät kommenttikeskustelut käynnissä tänään, etten ole ehtinnä kirjoittaa omaa postausta. Kohta se kello jo kilahtaa ja kirmaan laitumille. Pienen sanaisen ehtii vielä.

Ehtii kyllä, mutta asiapohjaa uupuu. Mitään ei ole tapahtunut sitten eilisen ja viikonloppu näyttää nahkealta. Illalla meillä esitetään elävä kuva nimeltä ”porataan ja kirotaan”. Siinä toinen porailee ja toinen kiroilee ja välillä kai juodaan teetä tai kahvia. Lopuksi arvioidaan vahingot ja lasketaan paljonko tuli persnettoa. Poraaja lähtee ja kirooja jää itkemään. Yöllä se katsoo taisteluplaneetta Galacticaa ja syö jäätelöä.

Siinä se, perjantain multihuipennus.

Duunin jälkeen salille nappaamaan endoja. Eli endoriineja. Me ammattilaiset sanotaan niitä endoiksi. Ja ne ovat muuten endorfiineja, eivät endoriineja. Tekisi mieli käyttää vähän delete-nappulaa, mutta antaa mennä. Mun ammattilais-u-rh-eilijuutta kukaan ota vakavasti enihau. Huomenna pitäisi väistää baarikierros ja teen siitä hankalaa osallistumalla etkosaunaan. Hankalaa tai helppoa, riippuu löylyjen ja uima-altaan kirvoittaman ördäämisen asteesta. Puritaanisissa harhoissani suunnittelin ottavani sinne uimapuvun ja uivani matkaa sillä aikaa, kun porukka kännääntyy. Niin varmaan. Kaksikymmentä ihmistä pitää elämänsä kivaa ja yksi ui viisimetristä allasta päästä päähän, kolme tuntia.

Kuvapankin tarjoomukset jaksavat huvittaa. Tänään ehdoton ykkönen sanalle ”independent” oli nainen joka tankkaa autoa. Kehotankin täten kaikkia naisia rohkeasti sinne tankille – se on korkein mahdollinen itsenäisyyden aste jonka te voitte tavoittaa.

Aika. Viikonlopun tietskapimento odottaa, have fun y’all.

Push it real good

Perskärpänen on taas kunnostautunut tekstiviestien lähettelyssä. Se sama huopatossu josta meuhkasin männäkuussa. Selityksiä, kaljankiskomista, vastuunpakoilua ja yleistä vastenmielisyyttä edustava luumusukka. Eivät auta kiellot tai tylytys, ei myöskään näemmä yli vuoden totaalinen hiljaisuus ja vastaamattomuus. Tämä ihmisen irvikuva se vain jaksaa känäpäissään näpytellä ja kutsua baariin ikäänkuin olisimme jonkinlaisissa puheväleissä. Nelikymppinen mies. Jumalauta. Elääkö se jo täysin omassa maailmassaan, kuvittelee meidän välillemme jotain dialogia? Teksteistä saa vaikutelman, että olisimme puhuneet face-to-face vain hetkonen sitten. ”Tuu XX:lle”, kirjoittaa tämä juoppoääliö, vaikka en ole ko. juottolassa käynyt moneen vuoteen ja itse henkilön kanssa olen puhunut viimeksi kai kaksi vuotta sitten. ”Käytätkö nimeä Tiina Tepponen”, viestittää hän, vaikka nimeni on (ei ole) Teija Tepponen. Miksi käyttäisin nimeä Tiina ja miksi, MIKSI mitä ilmeisimmin googletat minua edelleen?

A-a-r-g-h.

Hyviin uutisiin lukeutuu se, että taistelin eilen tieni salille. Hölkkäsin vain muutaman pienoisen kilometrin, mutta sain endorfiininpäästä kiinni. Hieman yritti mopo keulia, mutta sain jarrutettua. Varpaassa on vesikello ja fiilis on kohdillaan, huomenna haukkaan lisää. Urheilu on maailman parasta, etenkin hauraalle päälle. Venytysmatolla oli pakko taas kysyä itseltä, että miksi puoli vuotta taukoa ja miksi äärimmäisyydestä toiseen. Ja samalla vastasin omaan kysymykseeni: siksi, että vedin viimetteeksi vieterin taas aivan liian tiukalle ja treenasin itseni rikki. Vaara on olemassa nytkin, ei malttaisi odottaa palautumista eikä viitsisi raapaisuharrastaa. Joogamatto polttelee aivan hulluna. Tahdon venymään ja hengittämään ja tiristämään mulabandhaa! Nyt! Kämmenet pitää saada jalkapohjien alle heti! Kipu on kutaa!

Piristyin ihan erkkipetterinä, kun aloin vaahtoamaan astangasta. Rauhoitun nyt.

Naurettavaa eilisessä juoksukeikassa oli se, että jokusen kilometrin tossuttelu aiheutti muka massiivisen energiavajeen. Olen vetänyt safkaa kuin pohjaton kaivo. Vaivaiskävelen jotenkin ihan tajuttoman ylpeänä ja lapon ruokaa kitaan. Kato ko me urheilijanaiset tarvitaan ihan tajuttomazti energiaa, ihan valtavasti. Ja me voidaan syödä ihan mitä vaan ja ryystää kaakaoo päälle ja meidän elastinen kroppa vaan kiittää ja kiiltää jäntevänä.

Täytyy mennä vähän hiaroon jotain urheilurasvaa tähän kehoon, tulee muuten kauheet penikat ja krampit ja kaikki. On tää niin vaatelias keho. U-rh-eilijan keho.

Keskiviikko

Harvinaisen kiireinen viikko ja viimeisetkin langanpätkät pakenevat käsistäni. Bloggaamiselle aikaa on minuutti siellä ja toinen täällä, siksi nämä torsopostaukset. Hoppu kiristää vannetta ja unohdan juoda, elimistö rullaa tuplanopeudella. Iltaisin en saa mistään kiinni, liityn sohvan orgaaniseksi jatkeeksi ja pakenen fiktioon. En jaksa olla koko ajan kiinni tässä maailmassa, pois on päästävä.

Tällä viikolla on pitkästä aikaa palaveria toisen perään. Inhoan palavereita ja sitä tehottomuutta jolla ne hoidetaan. Tämänpäiväisestä parituntisesta olisi päässyt tunnissa, elleivät asiakkaat olisi jääneet jankkaamaan lillukanvarsista ja juuttuneet kinnaamaan omiin valtataisteluihinsa. Mikään ei (ammatillisessa mielessä) ole kiusaanuttavampaa, kuin toisiaan nokittavat tai toisilleen suoraan vittuilevat asiakkaat. Sähinän yltyessä on hyvä tuijottaa neukkarin seinää ja laulella mielessään vaikspa valsseja.

Eilen kioskilla piipahti Speedy, asiakas joka on pikakelauksella non-stop. Hällä on tapana heittää toimeksiannot samana päivänä, kun homma pitää olla painossa. Näinpä tälläkin kertaa. Hää myös pelmahti ovesta viiden minuutin varoitusajalla ja ilmoitti olevansa vartin. Puoli-vitun-toista tuntia siinä sitten käänneltiin ja myyntimiehen sylki roiskui. Nuo ovat vaikeita tilanteita, jalka vispaa ja pelkään kajauttavani ilmoille epätoivoisen huudon: ”Hiljaa jo, hiljaa, hiljaa, HILJAAAAAAAAA!!!!”.

Se päivä tulee, sanokaa mun jne.

Palaveriin ajettiin Kisiksen juoppoputkan ohi ja duunikaveri ihmetteli poliisiautoja. Ei tiennyt säilöönoton siinä sijaitsevan. Sanoin, että putkahan se siinä ja lähes jatkoin, että sinne minäkin päädyin syksyisenä yönä silloinjasilloin. Onneksi ymmärsin, että nyt ollaan vihollisen parissa ja kaikkia epämääräisiä insidenttejä ei pidä framille leväyttää.

Stadionin parkkipaikalta hoippui hyvin kalpea hahmo jonka naama oli jotenkin outo. Pienen neuroottisen hetken ajan olin varma, että se oli aito living dead ja mikäli katsoisin peruutuspeiliin, se seisoisi keskellä tietä ja tuijottaisi peräämme. Ja tuo ilmaisu veikin terän koko saagalta: elävä kuollut tsekkasi perämme. No, edes joku.